02.04.2007

Kirjoitin oheisen jutun EU:n 50-vuotisen taipaleen kunniaksi. Tilaaja oli Eurooppalainen Suomi ry. Minua pyydettiin luotamaan USA:n ja EU:n suhteen menneisyyttä ja arvioimaan sen tulevaisuutta.

EUROOPAN ISÄNMURHA

(Teoksesta Euroopan Integraatio 50 vuotta. Debatteja Euroopan tulevaisuudesta. Eurooppalaisen Suomen raportteja 1/2007.)

Jos Euroopan integraatiota tarkastelee Yhdysvaltain näkökulmasta, näyttää matka Rooman sopimuksesta tähän päivään kovin toisenlaiselta kuin täältä Euroopasta. Amerikkalaisesta näkökulmasta katsoen on ilmiselvää, että Yhdysvallat on Euroopan integraation isä. Se sysäsi Euroopan integraation käyntiin toisen maailmansodan jälkeen Marshall-ohjelmalla ja suojeli sitä kylmän sodan aikana ydinsateenvarjollaan. Nyt kiittämätön Eurooppa on lähtenyt omille teilleen, tehnyt isänmurhan tai ainakin suunnittelee sitä.

Tässä artikkelissa väitän, että Euroopan unionin suhde Yhdysvaltoihin määrittää sen kansainvälistä roolia vielä pitkään. Toiseksi väitän, että isänmurha – joka Ranskan ja Saksan kohdalla ajoittui Irakin sodan alkuhetkiin – ei välttämättä ole huono asia. Tuloksena voi olla kohtelias yhteistyö sukulaisten välillä tai jopa uusi erityissuhde.

Eurooppa luodaan

Ulkoministeri Dean Achesonin muistelmateos, Present at the Creation, kertoo, kuinka Yhdysvallat synnytti uuden kansainvälisen järjestelmän toisen maailmansodan jälkeen. Luomistyöstä todellakin oli kysymys. Kansainliitosta oli jäljellä vain savuavat rauniot. Liittoutuneiden välillä oli vahvoja jännitteitä. Nälkä ja epävarmuus ahdistivat sekä voittajia että hävinneitä. Tarvittiin johtajuutta, tarvittiin rahaa, tarvittiin Euroopan herättämistä henkiin. Yhdistyneet kansakunnat perustettiin San Franciscossa ja sijoitettiin New Yorkiin. Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki saivat alkunsa Bretton Woods ?nimisessä pikkukaupungissa New Hampshiressa. Samassa kokouksessa sai alkunsa myös vapaakauppa- ja tullisopimus GATT, josta myöhemmin kehittyi maailman kauppajärjestö WTO. Euroopassa Yhdysvaltain rooli oli vielä keskeisempi kuin muualla. Ilman Yhdysvaltain liittymistä toiseen maailmansotaan natsi-Saksaa ei olisi kyetty kukistamaan. Ilman Marshall-apua ei olisi solmittu Rooman sopimusta viisikymmentä vuotta sitten.

Euroopan ja Yhdysvaltain erityissuhde säilyi koko kylmän sodan ajan. Yhdysvallat oli Euroopan puolustuksen merkittävin tae. Ydinaseet ja Nato antoivat Länsi-Euroopan maille mahdollisuuden rakentaa talouttaan suhteellisen vakaissa kansainvälisissä olosuhteissa. Suhde ei ollut vailla ristiriitoja. Suezin kriisi ja Vietnamin sota koettelivat keskinäistä luottamusta. Oli rauhanliikettä, vääntöä euro-ohjuksista ja kiistaa kaupasta Neuvostoliittoon. Amerikkalaiset suhtautuivat skeptisesti ETYKprosessiin, eurooppalaiset suhtautuivat vielä skeptisemmin presidentti Reaganin asevarusteluun. Molempia kuitenkin tarvittiin kylmän sodan voittamiseen.

Kylmän sodan päättymiseen liittyi voimakas amerikkalainen voitonriemu. Amerikkalaista demokratiaa, amerikkalaista kirjanpitojärjestelmää ja amerikkalaista kapitalismia tarjottiin estoitta sekä Euroopalle että muulle maailmalle. Poliittisten johtajien uskoa USA:n korvaamattomuuteen lisäsi se, ettei Euroopan unioni suurista puheista huolimatta pystynyt hallitsemaan 1990-luvulla Balkanille syttynyttä sisällissotien sarjaa. Se saatiin loppumaan vasta, kun amerikkalaiset kolmatta kertaa saman vuosisadan aikana tulivat päästämään eurooppalaiset pinteestä.

Suurenmoisin sukupolvi

Yksi Yhdysvaltain kuuluisimmista uutisankkureista, Tom Brokaw, kirjoitti joitakin vuosia sitten kirjan nimeltä The Greatest Generation. Se kuvaa niitä miehiä ja naisia, jotka ensin voittivat sodan ja sitten rakensivat sodanjälkeisen amerikkalaisen yhteiskunnan. Kyseessä oli sama sukupolvi, johon ulkoministerit Dean Acheson ja George Marshall kuuluivat. Mukana olivat myös diplomaatit George F. Kennan ja William L. Clayton, presidentit Harry S. Truman, Dwight D. Eisenhower ja John F. Kennedy sekä lukematon joukko tavallisia amerikkalaisia. Läntisessä Euroopassa saman sukupolven dynamiikka oli toisenlainen. Ainoa johtaja, joka oli Yhdysvaltain rinnalla johtamassa voittoisaa sotaa, oli Winston Churchill. Hänet äänestettiin ulos virasta jo vuoden 1945 vaaleissa. Muut Euroopan jälleenrakennuksen mahtimiehet ja -naiset olivat kokeneet natsien miehityksen tai vallanpidon. Rooman sopimusta eivät allekirjoittaneet voimansa tunnossa olleet johtajat vaan miehet, jotka tiesivät, ettei Eurooppa olisi omin voimin natsismista selvinnyt. He tiesivät myös, ettei Eurooppa selviytyisi Neuvostoliiton sotilaallisesta haasteesta ilman Yhdysvaltoja ja Natoa.

Sodan nähneet sukupolvet pitivät valtaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa kylmän sodan loppuun saakka. Yhdysvaltain viimeinen sodan kokenut presidentti oli George Bush. Atlantin tällä puolen Maastrichtin sopimuksen allekirjoitti vuonna 1992 vielä kaksi sodan kokenutta eurooppalaista johtajaa: vuonna 1930 syntynyt liittokansleri Helmut Kohl ja vuonna 1916 syntynyt presidentti Francois Mitterrand. Kohlin isoveli oli kuollut rintamalla, mutta hän itse ei ollut ehtinyt nostomiehenä mukaan taisteluihin. Mitterrand oli taistellut, joutunut sotavangiksi ja toiminut Vichyn hallituksen virkamiehenä. Näille miehille Euroopan integraatio oli yhä rauhanprojekti.

Kohlin ja Mitterrandin jälkeen Euroopan johdossa on ollut vain sotaa kokemattomia poliitikkoja. Mielenkiintoinen poikkeus on Ranskan presidentti Jacques Chirac. Hän syntyi vain kaksi vuotta Kohlin jälkeen. Silti Chiracin suhtautuminen Euroopan integraatioon ja Yhdysvaltoihin on eronnut ratkaisevasti Kohlin ja Mitterrandin suhtautumisesta. Näille Euroopan integraatio ja liittolaissuhde Yhdysvaltoihin olivat reunaehdot, joiden puitteissa kansallista etua ajettiin. Esikuvansa kenraali De Gaullen tapaan presidentti Chirac on nähnyt integraation ja suhteen Yhdysvaltoihin Ranskan ulkopolitiikan välineinä ilman sen suurempaa itseisarvoa. Tässä mielessä Chirac ei suinkaan ole ”suurenmoisen ikäluokan” nuorin kasvatti vaan vanhin seuraavan sukupolven opportuneisteista.

Kiittämätön sukupolvi

Jos Dean Acheson olisi keskuudessamme nyt, hän kirjoittaisi kirjaa, jonka työnimenä olisi Present at the Destruction. Hän kertoisi, kuinka sotaa kokematon sukupolvi on 2000-luvun alussa tärvellyt kaikki ne kansainväliset organisaatiot, joiden varaan toisen maailmansodan jälkeinen maailma rakentui. Hän tuomitsisi George W. Bushin siitä, että USA on heikentänyt YK:n asemaa, halveksinut Natoa ja pyrkinyt irrottamaan Yhdysvallat monista kansainvälisistä sitoumuksista. Eurooppalaisia Acheson syyttäisi isänmurhasta: siitä, että Euroopan johtajat ovat tuhonneet läheisen ja luottamuksellisen suhteen Yhdysvaltoihin. Hänen kritiikkinsä kärki kohdistuisi liittokansleri Gerhard Schröderiin ja presidentti Jacques Chiraciin, mutta paljon helpommalla eivät pääsisi muutkaan eurooppalaiset johtajat.

Yhdysvaltoihin myönteisesti suhtautuvien eurooppalaisten mielestä viimeistään nyt on kurssin muutoksen aika. Mutta onnistuuko kurssin muutos? Onko mahdollista, että Yhdysvallat ja Euroopan unioni palaavat läheisiksi, luotetuiksi kumppaneiksi? Onko mahdollista, että muutaman kilometrin päässä toisistaan Brysselissä istuvat Naton ja EU:n virkamiehet tunnustaisivat toistensa olemassaolon? Uuden erityissuhteen rakentaminen ei ole helppoa. Washingtonin vinkkelistä Eurooppa ei ole kovin mielenkiintoinen paikka. Irak, Iran, Palestiina ja Israel vaativat enemmän huomiota kuin rauhallinen unioni rauhallisella mantereella. Kiina ja Venäjä ovat suurempina Valkoisen talon kuvaruuduilla kuin Ranska tai Saksa. Terrorismin vastainen sota vaatii huomattavasti enemmän tarkkaavaisuutta kuin Euroopan puolustaminen Venäjän varalta.

Euroopasta katsoen Yhdysvallat puolestaan näyttää kovin kummalliselta maalta. Ihmisiä teloitetaan ja maita valloitetaan; jumalaan uskotaan ja muutenkin käyttäydytään kovin eri tavoin kuin Euroopassa. Kylmän sodan aikana eurooppalaiset opiskelijat kävivät vaihto-oppilaina Yhdysvalloissa. Amerikkalaisista siirtolaisista suuri osa oli peräisin Euroopasta. Siteet vanhan ja uuden mantereen välillä olivat vahvat. Tänään eurooppalaiset opiskelijat lähtevät vaihtoon unionin sisälle. Yhä harvempi uusi amerikkalainen on kotoisin Euroopasta.

Seuraava sukupolvi?

Poliittisella tasolla sekä Yhdysvallat että Eurooppa painottavat hyvien suhteiden tärkeyttä. Presidentti Bush on toisella kaudellaan nimittänyt suuren joukon Euroopan tuntijoita keskeisiin asemiin hallinnossaan. Saksan liittokansleri Angela Merkel on puhunut Yhdysvaltain ja Euroopan unionin välisen vapaakauppasopimuksen puolesta. Ongelma on se, että läheinen yhteistyö ei synnytä suurta intohimoa sen enempää Euroopassa kuin Yhdysvalloissa.

Kaikesta huolimatta veikkaan, että tulevaisuus tuo tullessaan toimivan suhteen Yhdysvaltain ja Euroopan välillä. Veikkaukseni ei perustu romanttiseen näkemykseen molemminpuolisesta anteeksiannosta tai paluusta yhteisen taipaleen juurille. Käsitykseni perustuu siihen, että muut vaihtoehdot ovat huonompia. Kansainvälinen investointipankki Goldman Sachs arvioi muutama vuosi sitten, että vuonna 2050 maailmantaloutta johtavat niin sanotut BRIC-maat eli Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina. Ennustuksen mukaan Yhdysvaltain osuus maailmantaloudesta säilyy suhteellisesti samana, mutta Euroopan vähenee. Voimakkaassa nousussa on Aasia.

Euroopalla ja Yhdysvalloilla on edessään sama harkinta: Pystyvätkö ne parhaiten edistämään omaa käsitystään maailmasta toimimalla yhdessä vai erikseen? Onko Euroopan helpompi ajaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa Kiinan vai Yhdysvaltain kanssa? Onko Yhdysvaltain helpompi ajaa maailmantalouden vapauttamista Venäjän vai Euroopan kanssa? Voidaanko Lähi-idän tulevaisuus jättää Kiinan, Venäjän, Intian ja Brasilian hartioille?

Ison-Britannian ja USA:n välirikon jälkeen kului yli sata vuotta ennen kuin vanhan isännän ja nuoren isännän välillä päästiin uuteen erityissuhteeseen. Yhtä kauan kesti ennen kuin Ruotsin vuonna 1809 menettämä Suomi alkoi pyrkiä läheisempään suhteeseen vanhan emämaan kanssa. Onko edessämme sata vuotta yksinäisyyttä? Uskon, että Eurooppa ja Yhdysvallat pääsevät uuteen suhteeseen nopeammin kuin Iso-Britannia ja Yhdysvallat aikoinaan. Uudet nousevat suurvallat, Kiina, Intia ja Venäjä pakottavat vanhat sukulaiset yhteen. Jos hyvin käy, voi uusi suhde muodostua jopa tasa-arvoisemmaksi ja vähemmän kompleksiseksi kuin vanha.