Sarkozy ja minä

PARIISI 16.7.2007. Lasse Lehtinen kirjoitti taannoin kirjan kokemuksistaan Englannissa. Kirjan nimi oli Thatcher ja minä. Lasse ei tietenkään ollut edes tavannut Thatcheriä, mutta olipahan ollut samaan aikaan samassa kaupungissa.

Minä satuin olemaan Ranskan kansallispäivänä (14.7.) Pariisissa. Eikä siinä kaikki: näin Nicolas Sarkozyn noin viidentoista metrin päästä kun hän vilkutti Champs-Elysées?lle kokoontuneille ihmisjoukoille. Hän ei näyttänyt niin pieneltä kuin kaikki sanovat.

Sarkozyn vaalilause oli ?energiaa Ranskalle? ja sitä hän on tosiaan tarjonnut. Lyhyessä ajassa hän on noussut Euroopan poliittisten johtajien ykköseksi. Samalla hän on muuttanut sekä ranskalaisten että ulkopuolisten käsityksen Ranskan tulevaisuudesta. Kun vielä vuosi sitten Ranskaa pidettiin Euroopan sairaana miehenä, pidetään sitä nyt yhtenä Euroopan kiinnostavimmista maista.

Totta kai Sarkozyn kansallismielinen talouspolitiikka harmittaa. Totta kai hänen puheensa Euroopan keskuspankin politisoinnista saavat raapimaan päätä. Mutta jos nykyistä menoa vertaa siihen, mitä Ségolène Royal tarjosi, täytyy tilanteeseen olla tyytyväinen: mieluummin markkinataloutta ja kansallismielisyyttä kuin sosialismia ja korkeita veroja.

Sivuhuomiona todettakoon, että yhtä asiaa Sarkozy ei ole pystynyt muuttamaan: Ranskassa kaikki on koko ajan myöhässä. Ilmavoimien ylilentojen piti alkaa klo 9.32 ja ensimmäiset suihkuhävittäjät ilmaantuivat vasta 9.47

Sarkozy vs. Royal

Ranskan roolimalli on Angela Merkel – ei Margaret Thatcher. Tämä tuli selväksi kun Francois Heisbourg puhui Ranskan presidentinvaaleista EVAssa. Heisbourg on yksi tunnetuimpia eurooppalaisia turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita.

Ranskassa on Heisbourgin mukaan meneillään eksistentiaalinen kriisi. Hätätila johtuu siitä, että Ranskan valtio – joka on ranskalaisen yhteiskunnan ydin – on uhattuna. Valtion asemaa uhkaa sekä globalisaatio että Euroopan integraatio. Siksi ei ole yllätys, että kaikki presidenttiehdokkaat suhtautuvat globalisaatioon kielteisesti ja integraatioon vähätellen.

Vaaleissa ei valita vain presidenttiä. Vaaleissa valitaan Ranskan toimitusjohtaja ja de facto monarki. Siksi pelissä on paljon.

Kuka tahansa kolmesta pääehdokkaasta voi Heisbourgin mielestä tulla valituksi. Nicolas Sarkozy on todennäköisin, mutta viime vaaleissa todennäköisin vaihtoehto on aina hävinnyt. Ségolène Royal on suosittu, mutta hänen suosiotaan näivettää hänen levämperäinen suhtautuminen asiantuntijoihin ja asiantuntemukseen. Francois Bayrou on noussut varteenotettavaksi ehdokkaaksi siksi, että hän on sanonut muiden ehdokkaiden lupaavan liikaa.

Parhaimmillaan Ranskaa odottaa Angela Merkelin tie – eli maltilliset uudistukset. Pahimmillaan edessä on eksistentiaalisen kriisin jatkuminen.