THE SYMBOLISM OF HELSINKI

Shakespeare was wrong. What is done can be undone. That was the essence of the meeting of the leaders of Russia and the United States in Finland.

Helsinki was a natural place for the Trump-Putin summit. The Russians think of Finland as a Russia that works. Some Americans still remember Finland as the only country that paid off its war debts to the United States following the First World War. Yet, the meaning of the summit had nothing to do with Finland as a country. It was about what happened in its capital in the middle of the Cold War.

On 1 July 1975, the leaders of East and West Germany, the United States, Canada and the Soviet Union joined thirty other states to sign the Helsinki Accords. It was a momentous occasion. The signatories pledged to respect human rights, not to intervene in internal affairs of other states and not to change borders by use of force. It was a victory of principles over brute power, co-operation over confrontation. It was a manual for managing the bipolar world.

The Soviet Union is long gone. Bipolarity is a thing of distant past. Why should we care about the Helsinki Final Act? Because its principles remain valid. It is not nice to interfere in another country’s elections. It is not right to use force to change borders. It is important to respect human rights even if it is not popular.

Yet these ideas are no longer the guiding principles of international affairs. Instead we have a world where might is right. The EU can dictate the terms of the Brexit settlement because it represents 500 million people and the UK represents only 60 million. The United States can demand a renegotiation of NAFTA because it is more powerful than its neighbours. Russia can use military force outside its borders because it has the balls to do so.

The Trump-Putin summit was about undoing the legacy of Helsinki 1975.

The two leaders do not hide their role in wrecking the old order. In fact, they are proud of it. They merely disagree about who started it. Putin believes the West fired the opening salvo with the NATO bombing of Yugoslavia in 1999 (and the subsequent recognition of Kosovo as an independent state). In Washington’s books, it was Russia’s attack against Georgia in 2008 (and its annexation of the Crimea in 2014) that got the Great Dismantling going.

Alfred Lord Tennyson, another British poet, said it better than Shakespeare: “the old order changeth yielding place to new”. This time, however, the new order will not be completely new. If Trump and Putin have their say, our future is a Concert of Great Powers, a system of governance where great leaders of great countries decide on the great issues of our time.

Such a system of governance was in place in the 19th century Europe. And, mind you, it was not all bad. Thanks to the Concert, Europe enjoyed a long period of peace and stability. The technological revolution took great strides forward. The middle classes expanded. Many threats to peace and prosperity were avoided through joint action by great powers.

Could such a leaders’ driven system have a role in today’s world? Perhaps. One of the inspirations for the founding of the G7 – which incidentally happened at a luncheon at the British embassy during the 1975 Helsinki conference – was the Concert of Europe. Perhaps President Trump’s suggestion that Russia should be readmitted to the group was not such an off-the-cuff remark after all.

If a Concert of Great Powers is our future, we must hope that Putin and Trump get along well – but not too well. For small states, such as Finland and the Baltic states, there is only one thing as bad as great powers fighting each other. It is great powers making deals over the heads of small countries. So, let us wish the two leaders have a successful relationship. But not too successful.

Trump and Putin: What would Churchill say?

The Trump-Putin meeting has met with a lot of criticism here in Helsinki. Is there a good argument to host the meeting?

Yes, there is, and it comes from Winston Churchill. He famously declared that it is always better to jaw-jaw than to war-war.

Today’s international relations are no longer a zero-sum game. They are a negative-sum game. Trade wars, sanctions, Brexit and Syria are case studies of how to make a bad situation worse. The Balkanisation of the Internet and the inability to agree on a price for carbon are worrisome examples of the lack of co-operation on key issues facing us all.

The Putin and Trump meeting in Helsinki will not solve any of these issues. Heck! It may even make things worse: a good deal for Putin and Trump may be a rotten deal for everyone else. But let’s ask ourselves this: Do we want to promote a world where the leaders of great powers (in this case nuclear powers) do not meet? Or should we put our efforts into influencing the content of their meetings?

My vote goes for the latter.

Liike on hyväksi

”Kulumaa on, mutta liike on hyväksi.” Näin sanoi ortopedi taannoin polvestani. Sama lause pätee myös politiikkaan: kulumaa on, mutta liike on hyväksi.

Länsimainen politiikka on murroksessa. Meillä on Katalonia ja Brexit, Trump ja populistit, autoritääriset johtajat ja karismaattiset kansanvillitsijät. Edustuksellinen demokratia kipuilee sosiaalisen median arvaamattomuuden ja monilukuisten muiden haasteiden kanssa.

Uudet liikkeet – kuten Hjalliksen aloittama liike – voidaan nähdä uhkana poliittiselle järjestelmälle tai tapana uudistaa sitä. Itse kallistun jälkimmäisen kannalle.

En usko, että Macron on totuus tulevaisuudesta. En usko, että Trump on malli tulevaisuuden johtajasta. En usko, että Hjallis viitoittaa meille tien onnelliseen yhteiskuntaan. Mutta on aivan mahdollista, että jokainen uusi poliittinen hanke – niin kauan kuin se toimii demokraattisten pelinsääntöjen puitteissa – on askel kohti paremmin toimivaa demokratiaa.

Ymmärrän hyvin, että Petteri Orpoa harmittaa. Ehkä voin hieman lohduttaa. Nuorsuomalaisten haasteen torjuminen vahvisti Kokoomuksen asemaa 1990-luvulla ja lähetti Sauli Niinistön matkalle kohti Presidentin linnaa. Ehkä historia toistaa itseään.

Minulta on kysytty miksi nimeäni ei löydy Liikkeen perustajien listalta. Syitä on kolme.

Ensiksi: keskityn työhöni Nordic West Officessa. Uskon nimittäin, että pohjoismaiset yritykset voivat muuttaa maailmaa vielä enemmän kuin poliittiset liikkeet.

Toiseksi en ole yhtä pessimistinen Kokoomuksen suhteen kuin Hjallis; olen yhä Kokoomuksen jäsen.

Kolmanneksi: olen ollut kerran mukana perustamassa poliittista liikettä. Kyllä yksi kerta riittää.

Huono perustuslaki

Uusin sote-käänne vahvistaa käsitystäni, että perustulakiuudistus epäonnistui. Kirjoitin näin kaksi vuotta sitten Suomen Kuvalehdessä (24.7.2015):

HUONO PERUSTUSLAKI

Tarja Halosen aikana kävi selväksi, että uusi perustuslaki oli epäonnistunut ulkopolitiikan osalta. Nyt on käynyt selväksi, että se on epäonnistunut myös sisäpolitiikan osalta: Sipilän hallituksen säästöt ja uudistukset uhkaavat kaatua perustuslaillisiin ongelmiin.

Vuonna 2000 voimaan tullut perustuslaki oli oman aikansa – eli kylmän sodan päättymistä seuranneen optimistisen ajanjakson – lapsi. Se keskittyi demokratian laajentamiseen ja kansalaisten oikeuksien lisäämiseen. Se ei kantanut huolta päätöksenteon tehokkuudesta.

Ulkopoliittista valtaa siirrettiin tasavallan presidentiltä hallitukselle. Vallan siirtoa ei kuitenkaan viety loppuun. Syntyi kompromissi, jossa ”presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa.”

Presidentti Tarja Halosen aikana jaettu johtajuus aiheutti hankauksia hallituksen ja presidentin välillä. Ensin kiisteltiin, osallistuuko presidentti EU:n huippukokouksiin. Sitten kinasteltiin, kuka oikein johtaa Suomen ulkopolitiikkaa: presidentti vai pääministeri?

Tällä hetkellä ulkopolitiikan päätöksenteko on kunnossa. Presidentti Niinistö on halunnut ottaa johtajuuden ja pääministeri Sipilä on halunnut sen antaa. Itse kiistaa kaapin paikasta ei kuitenkaan ole ratkaistu. Se nousee esiin heti, kun sekä pääministerillä että presidentillä on halu johtaa ulkopolitiikkaa.

Vallanjako ulkopolitiikassa ei ollut ainoa asia, mikä meni perustuslaissa pieleen. Myös perusoikeuksien uudistus epäonnistui.

Vuoden 2000 perustuslaki laajensi kansalaisten perusoikeuksia huomattavasti. Perinteisten perusoikeuksien rinnalle tulivat taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Nyt jokaisella suomalaisella on oikeus asuntoon, terveydenhuoltoon, minimitoimeentulon takaavaan tulotasoon, oikeudenmukaisiin työoloihin ja palkkaan, sekä vähintään peruskoulutukseen, ja oikeuteen päästä osalliseksi tiedosta ja kulttuurista. Samalla tasa-arvon määritelmää laajennettiin. Kuulostaa hyvältä teoriassa. Valitettavasti samaa ei voi sanoa käytännöstä.

Ongelman ydin on, että perustuslaki lupaa paljon, mutta jättää asioiden tarkemman määrittelyn eduskunnalle. Ensin eduskunta päättää miten perusoikeudet toteutetaan ja rahoitetaan. Sitten perustuslakivaliokunta arvioi, ovatko lakiesitykset perustuslain mukaisia. Toisin sanoen: eduskunnalle on annettu valta määrittää mitä perusoikeudet pitävät sisällään samaan aikaan kun perustuslakivaliokunnalle on annettu valta päättää toimiiko eduskunta perustuslain mukaan. Jos tällaisesta rakennelmasta ei saada riitoja aikaan, niin sitten ei mistään.

Ja riitojahan tulee. Kun professorit eivät pidä hallituksen leikkauslitoista, he huutavat: perustuslakia on rikottu. Kun oppositio ei pidä sote-uudistuksen uusimmasta versiosta, se huutaa: perustuslakia on rikottu. Ja niin edespäin. Mahdollisuuksia perustuslakiin vetoamiseen on loputtomasti. Jos perustuslakivaliokuntaa johtaa henkilö, jolla on laaja tulkinta perustuslain takaamista oikeuksista, on todennäköistä, että valiokunta käsittelee hallituksen esityksiä usein. Jos taas puheenjohtajana on henkilö, jonka tulkinta perusoikeuksista on suppea, ei asioita viedä valiokunnan käsittelyyn.
Uusi perustuslakimme on synnyttänyt epäselvän tilanteen sekä ulkopolitiikan että sisäpolitiikan sektoreilla. Suuren uudistukseen ei varmaankaan ole poliittista valmiutta, mutta joitakin tarkennuksia perustuslakiin tulisi tehdä. Muutoin on turha haaveilla tehokkaasta poliittisesta päätöksenteosta.

Huojuva parlamentti – parempi brexit?

Britannian vaalit tuottivat paradoksin: konservatiivit ovat vaalien jälkeen heikompi puolue, mutta Yhdistyneet Kuningaskunnat ovat vaalien jälkeen vahvempi yhteenliittymä. Lopputulos voi olla parempi brexit Suomen, Britannian ja koko Euroopan kannalta.

Paras suomenkielinen vastine käsitteelle ”hung parliament” lienee ”horjuva parlamentti”: ehdotonta enemmistöä ei ole yhdelläkään puolueella. Tarvitaan koalitio. Vastoin yleistä käsitystä konservatiivien ja Pohjois-Irlannin UDP:n koalitio voi johtaa parempaan brexit-ratkaisuun.

Tähän saakka Britannian vaalien kommentointi on keskittynyt Theresa Mayn epäonnistumiseen. On aika kiinnittää huomiota kahteen suureen onnistumiseen:

Ruth Davidson vaalimenestys Skotlannissa lopetti puheet Skotlannin uudesta kansanäänestyksestä. Arlene Fosterin onnistuminen Pohjois-Irlannissa lopetti puheet Irlannin yhdistymisestä. Lopputulos on brexit-neuvotteluja ajatellen mielenkiintoinen. Kkonservatiivinen puolue on heikompi kuin ennen vaaleja, mutta Yhdistyneet Kuningaskunnat on vahvempi kuin ennen vaaleja.

Pohjois-Irlannin DUP ja Skotlannin konservatiivit tulevat käyttämään vahvistunutta asemaansa brexit-strategian muuttamiseen. Hard Brexit on out. ”Norjan malli” nousee uudelleen keskusteluihin. EU-kansalaisten oikeudet Britanniassa (ja päinvastoin) varmistetaan.

Brexitin kannalta vaalitulos saattaa siis olla onni onnettomuudessa. ”Saattaa” siksi, että paljon riippuu nyt Euroopan unionista. Jos Bryssel haluaa ottaa ilon irti Britannian ongelmista, se voi pakottaa Lontoon suostumaan Britannian kannalta epäedulliseen brexit-ratkaisuun. Tämä ei olisi viisasta.

Viisasta olisi tavoitella win-win brexitiä, joka takaisi kaupankäynnin ja kansalaisten edun, joka rakentaisi yhteistä Eurooppaa, jossa Britannia voisi olla mukana omalla tavallaan.

Suomen ja Uuden Pohjolan (jolla tarkoitan Pohjoismaita ja Baltiaa) tehtävä on varmistaa win-win brexit ja estää uusien tulli- ja passirajojen tulo Eurooppaan. Ei tuomita vaalitulosta. Vaan käännetään se mahdollisuudeksi.

Lisää tästä: Kauppalehden haastattelu

Hyvästi Hyperloop?

Hollanti näyttää vievän Hyperloop -koeradan ja kehityskeskuksen Suomen nenän edestä. Jos haluamme Hyperloopin Suomeen, on meidän ryhdyttävä nopeasti toimiin. Viimekädessä kysymys on rahasta.

Hyperloop on yli tuhat kilometriä tunnissa kulkeva junan ja lentokoneen yhdistelmä. Vierailin USA:ssa Hyperloopin testiradalla muutama kuukausi sitten. Näky oli vaikuttava.

Nevadan aavikolla tököttää puolen kilometrin maanpäällinen putki, joka on valmis ”Kitty Hawk” -hetkeen eli sukkulan viralliseen ensimmäiseen matkaan alipaineisessa putkessa. Pian tämän jälkeen Hyperloop One (systeemiä kehittävä yhtiö) tekee päätöksen siitä, mihin järjestelmän kehityskeskus (Proof of Concept Facility) sijoitetaan.

Salo on pitkään ollut ykkösehdokas kehityskeskuksen sijaintipaikaksi Euroopassa. Nokian vanhat tehtaat ja korkean luokan insinööriosaaminen ovat olleet ykkösargumentteja. Vähintään yhtä tärkeänä Hyperloop One on pitänyt Suomen Trafin osaamista. Tarkoitus on nimittäin luoda uudelle kuljetusmuodolle mahdollisimman yksinkertainen ja sujuva sääntely, joka voitaisiin ottaa käyttöön sekä EU:ssa että koko maailmassa.

Suomalaiset viranomaiset ja poliitikot, TEKES ja Team Finland ovat tehneet hämmästyttävän hyvää työtä. Mutta nyt hollantilaiset ovat tulleet peliin mukaan. He tarjoavat kaiken saman kuin Suomi plus rahaa. Alkavalla viikolla Hollanti esittelee omaa tarjoustaan tilaisuudessa, jossa paikalla on Hyperloop One -yhtiön toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja.

Oleellisia kysymyksiä on Suomen kannalta kaksi. Ensiksi: tulisiko valtion satsata rahaa tällaiseen hankkeeseen? Jos vastaus tähän kysymykseen on myönteinen, seuraava kysymys kuuluu: mistä rahat pitäisi ottaa?

Aloitetaan ensimmäisestä kysymyksestä. Mikä olisi peruste sille, että valtio satsaisi rahaa Hyperloopin kehityskeskukseen? Uusia yritystukia ei kaipaa kukaan. Vanhojakin halutaan karsia. Entä toisiko hanke työtä Suomeen? Varmasti, mutta yksittäisen työpaikan hinta muodostuisi niin suureksi, että sillä perusteella hankkeeseen ei kannata ryhtyä. Entä uuden osaamisen kehittäminen? Nyt alkaa kuulostaa paremmalta!

Jos uskomme, että hanke vahvistaisi suomalaista osaamista ja sillä olisi merkittäviä ulkoisvaikutuksia muuhun yhteiskuntaan, voisi hankkeen tukeminen olla perusteltua. Itse uskon, että molemmat ehdot täyttyisivät.

Hyperloop One on kuin luotu jatkeeksi suomalaiselle konepaja-, insinööri- ja ohjelmointiosaamiselle. Se on yhdistelmä Wärtsilää, Konetta, Nokiaa ja Mayerin telakkaa. Kun yhdistetään vanhaa osaamista uudella tavalla, voi syntyä kiehtoja innovaatiota.

Osaamisen kehittäminen ei olisi ainoa ulkoisvaikutus. Vielä merkittävämpi olisi teknologian varhainen käyttöönotto.

Minua kiehtoo visio, jossa Hyperloop yhdistäisi pohjoismaiset pääkaupungit, sukeltaisi tunnelia pitkin Helsingistä Tallinnaan ja Baltic Rail -käytävää pitkin Berliiniin. Berliinistä matka jatkuisi Kööpenhaminaan. Tuloksena olisi ”New Nordic Super Region” eli Pohjois-Euroopan talous- ja kulttuurialue, joka näyttäisi mallia koko Euroopalle. Sen lisäksi maailman nopein liikennejärjestelmä antaisi hyperboostin koko alueen talouskasvulle.

Mistä rahat sitten pitäisi ottaa? Vastaus on neljä kirjainta, joihin voit luottaa: VAKE.

Minun täytyy myöntää, että suhtauduin hyvin penseästi Valtion kehitysyhtiön eli Vake Oy:n perustamiseen. Mieleeni nousi kaksi ajatusta: ”Taas uusi askel kohti valtiokapitalismia. Eikö meidän pitäisi luottaa markkinoihin enemmän?”

Ehkä olin liian kriittinen. Monet minua viisaammat asiantuntijat ovat muistuttaneet, että Singaporessa, Israelissa ja Yhdysvalloissa on saatu aikaan paljon hyvää sillä, että valtio on tukenut sellaisia teknologiahankkeita, joihin markkinoilta ei ole löytynyt riittävästi rahaa. Tämän argumentaation mukaan VAKE voi olla joko hyvä tai huono juttu sen mukaan, mihin rahat käytetään.

Vake Oy:n toimialana on ”perustaa, omistaa, hallinnoida ja kehittää toisia osakeyhtiöitä sekä luovuttaa tai hankkia niiden osakkeita.” Mikäli Suomen hallitus katsoisi, että Hyperloopin kehityskeskus pitäisi saada Suomeen, voisi se käyttää Vake OY:n rahoja asian hoitamiseen. Aikana jolloin budjetista ei varmasti löytyisi rahaa tällaiseen hankkeeseen, avaa Vaken olemassaolo mielenkiintoisen mahdollisuuden.

Suomi on siis kiinnostavassa tilanteessa. Investoinnin muut ehdot täyttyvät ja rahaakin löytyisi. Nähtäväksi jää, mikä on hallituksen arvio hankkeen hyödyllisyydestä Suomelle, Uudelle Pohjolalle ja koko Euroopalle. Pidetään peukkuja.

Britannia näyttää mallia

Pääministeri Theresa Mayn päätös järjestää vaalit kesäkuussa on hyvä uutinen Britannialle, Euroopalle ja Suomelle.

Äkkikäännökset ovat nykyään muotia. Niitä on nähty USA:ssa, Skotlannissa ja Britanniassa. Epävarmuus kasvaa, mutta emmepä enää elä stagnaatiossa. Seisova vesi on lähtenyt liikkeelle.

Kesäkuun vaalit Britanniassa ovat hyvä uutinen kolmesta syystä.

Ensiksi vaalit (todennäköisesti) antavat pääministeri Maylle vahvan mandaatin Brexit-vääntöön EU:n kanssa. Samalla loppuu jossittelu siitä, tapahtuuko Brexit vai ei. Tämä on myönteistä, sillä hyvin strukturoitu ja selkeä neuvotteluprosessi on kaikkien etu.

Toiseksi vaalit rauhoittavat Skotlannin itsenäistymispyrkimyksiä. Nicola Sturgeon joutuu valmistautumaan vaaleihin sen sijaan, että agitoisi uutta kansanäänestystä – jolle ei näytä olevan niin paljon tukea kuin Sturgeon uskoi. Sitä paitsi voi hyvinkin olla, että nationalistien kannatus on Skotlannissa ohittanut huippunsa.

Kolmanneksi vaalit pakottavat EU:n pohtimaan omia uudistuksiaan. Tällä hetkellä näyttää nimittäin siltä, että Britannia tekee päätöksiä ja EU junnaa paikallaan. Ellei EU saa omia uudistuksiaan vauhtiin, alkaa kontrasti päätöskykyisen Britannian ja päättämättömän EU:n välillä muodostua kiusallisen suureksi.

Seisovassa vedessä pärjää kellumalla. Virtaavassa vedessä on melottava. Suomenkin on parannettava melomista, sillä muutokset eivät maailmasta nopeasti lopu.

Brexit ei ole avioero

Brexit ei ole avioero vaan uuden suhteen alku. Pesänjakamisen sijasta meidän pitää kääntää katse tulevaisuuteen.

Kuluva vuosisata on ollut tuskien taival Euroopan Unionille. Kaikki mikä voi mennä pieleen on mennyt pieleen.

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, se oli vapauden ja markkinatalouden synonyymi. Nyt siitä on tullut nuorisotyöttömyyden, velkaantumisen ja jatkuvien kriisien synonyymi.

Näin ei voida jatkaa. Euroopan unionin on uudistuttava perinpohjaisesti. Muuten hukka perii.

Brexit tarjoaa loistavan mahdollisuuden EU:n uudistamiseen. Meidän on mahdollista siirtyä ideologisesta integraatiosta pragmaattiseen integraatioon. Meidän on mahdollisuus siirtyä Bryssel-keskeisestä Euroopasta kehittyvien kaupunkien ja alueiden dynaamiseen Eurooppaan. Meidän on mahdollista palauttaa Euroopan Unionin sen alkuperäiseen tarkoitukseen eli Euroopan yhdistämiseen.

Valitettavasti Euroopan yhdistäminen ei tunnu olevan EU:n agendalla. Koko puhe avioerosta kertoo siitä, että olemme rakentamassa pysyviä rajalinjoja Euroopan sisälle. Suomen pitää asettua tällaista puhetta ja tällaista ajattelutapaa vastaan.

Brexit on megavaikea superhaaste. Mutta politiikan tehtävä on kääntää suuren luokan ongelmat suuren luokan mahdollisuuksiksi.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Eurooppa epäonnistui rauhan rakentamisessa, koska se keskittyi Saksan rankaisemiseen. Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa onnistui rauhan rakentamisessa, koska se keskittyi uuden yhteistyösuhteen rakentamiseen.

Ehdottaisin nöyrästi EU:n neuvottelijoille, että meidän kannattaisi ottaa mallia toisen eikä ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä lähestymistavasta.

Brexit ei ole avioero. Se ei ole sodanjulistus. Se on mahdollisuus uuteen.

Junckerin viisi skenaariota ja Suomi

Hatunnosto Junckerille: hän on julkaissut viisi skenaariota EU:n tulevaisuudesta. Kolme näistä ovat hyviä Suomelle, kaksi ovat huonoja. Kaikissa Suomi tarvitsee uutta nordismia eli uutta pohjoismaista yhteistyötä, johon kuuluu myös Viro.

Kaksi Junckerin skenaarioista ovat epärealistisia:

Skenaario numero yksi eli ”Jatketaan niin kuin nytkin” ei miellytä ketään. Päätöksiä ei saada aikaan. Euron tulevaisuus on epävarma. Tyytymättömyys Brysseliin on suurta. Joten hylätään tämä.

Skenaario numero viisi eli ”tehdään paljon enemmän yhdessä” tarkoittaisi federalistista EU:ta, jota ei tässä poliittisessa tilanteessa saada aikaan. Joten hylätään myös tämä.

Kolme keskimmäistä skenaariota ovat mahdollisia Suomelle. Ne voivat olla myös hyviä, jos niitä vauhdittaa voimakas uusi pohjoismainen yhteistyö.

Skenaario kaksi eli ”vain yhteismarkkina” on Suomelle parempi kuin ei EU:ta laisinkaan. Yksi sen tavoitteista on regulaation voimakas vähentäminen, joka sopisi meille. Jos tätä visiota tukemaan rakennetaan vahva pohjoismainen poliittinen yhteistyö, on näkymä Suomelle hyvä. Ruotsin ja Suomen yhteinen jäsenyys Natossa vahvistaisi turvallisuutta.

Skenaario kolme eli ”jos haluaa tehdä enemmän, tekee enemmän” tarkoittaa monen nopeuden Eurooppaa. Tässä skenaariossa pohjoismaat voisivat mennä syvemmälle kuin muut. Tärkeätä olisi välttää jyrkännettä Euromaiden ja muiden välillä.

Skenaario neljä eli ”vähemmän, mutta tehokkaammin” sopisi meille vallan mainiosti onhan EU:n suurin ongelma ollut suuri kunnianhimo yhdistettynä huonoon toteutukseen. Pohjoismaiden kanssa meidän tulisi varmistaa, että prioriteetit ovat realistisia eivätkä komission toiveunia.

Junckerin skenaarioista puuttuu hajaantuminen ja romahdus, mutta aivan kaikkea ei voi komission puheenjohtajalta vaatia. Tämä on hyvä keskustelunavaus komissiolta.

Tuhannen sivalluksen kuolema

Death by a Thousand Cuts* kertoo Kiinassa aikoinaan käytetystä kidutusmenetelmästä, jossa uhri surmattiin pienin pienillä sivalluksilla. Jokainen sivallus oli vain pieni viilto. Yhdessä ne veivät uhrin elinvoiman ja sitten hengen.

Tuhannen sivalluksen kuolema odottaa Euroopan Unionia ja Britanniaa.

Suomessa ja muissa EU-maissa virkamiehet keräävät listoja eri toimialojen avainkysymyksistä Brexit-neuvotteluja varten. Yritykset listaavat omat puolustukselliset tarpeet ja hyökkäykselliset mahdollisuudet. Elinkeinoelämän järjestöt tekevät niistä yhteenvetoja. Virkamiehet tutkivat EU-sopimuksia ja WTO-säännöksiä ja valmistautuvat 7-12 vuotta kestävään prosessiin. Samaan aikaan komissio päättää esittää 60 miljardin erolaskun Britannialle ihan noin vain alkajaisiksi.

Britanniassa tilanne on vielä hullumpi. Ensin äänestetään Brexitistä. Sitten siihen lisätään vielä ero yhteismarkkinoista ja tulliunionista ihan noin vain selkeyden vuoksi. Tämä uusi, selkeä Brexit tarkoittaa sitä, että Britannia käy seuraavat 10-15 vuotta erilaisia kauppapoliittisia neuvotteluja päästäkseen siihen asemaan, missä se on tänään.

Yleensä vastustan top-down lähestymistapaa, mutta tämä bottom-up prosessi tulee tuhoamaan EU:n ja Britannian.

Tarvitsemme poliittista ratkaisua, joka keskittyy suuriin linjoihin.

60 miljardin eroraha? Sovitaan, että mikään ei muutu tämän budjettikauden aikana riippumatta siitä onko Britannia jäsen vai ei. Sen jälkeen ei peritä mitään maksuja ellei niistä uudessa sopimuksessa erikseen sovita.

Kansalaisten vapaa liikkuvuus? Sovitaan siirtymäajasta, jonka aikana molemmat osapuolet sitoutuvat kunnioittamaan nykyisiä sääntöjä sekä päivämäärästä, johon mennessä uudet säännöt tulevat voimaan.

Uusi sopimus? Otetaan CETA-sopimus ja kirjoitetaan Kanadan paikalle Yhdistyneet Kuningaskunnat sekä käydään tiukat neuvottelut niistä asioista, jotka jäävät CETA-sopimuksen ulkopuolelle.

Muistatteko vielä maabrändityöryhmän? Se julisti, että Suomi ratkaisee maailman viheliäisimpiä ongelmia. ”Jos teillä on ongelma, lähettäkää se meille.” No nyt meillä on ongelma. Voisiko Suomi ystävällisesti yrittää tuoda järkeä tähän Brexit-prosessiin?

* Timothy Brook, Jérôme Bourgon and Gregory Blue. Death by a Thousand Cuts,Cambridge, MA: Harvard University Press, 2008. ISBN 9780674027732.