Uusin sote-käänne vahvistaa käsitystäni, että perustulakiuudistus epäonnistui. Kirjoitin näin kaksi vuotta sitten Suomen Kuvalehdessä (24.7.2015):

HUONO PERUSTUSLAKI

Tarja Halosen aikana kävi selväksi, että uusi perustuslaki oli epäonnistunut ulkopolitiikan osalta. Nyt on käynyt selväksi, että se on epäonnistunut myös sisäpolitiikan osalta: Sipilän hallituksen säästöt ja uudistukset uhkaavat kaatua perustuslaillisiin ongelmiin.

Vuonna 2000 voimaan tullut perustuslaki oli oman aikansa – eli kylmän sodan päättymistä seuranneen optimistisen ajanjakson – lapsi. Se keskittyi demokratian laajentamiseen ja kansalaisten oikeuksien lisäämiseen. Se ei kantanut huolta päätöksenteon tehokkuudesta.

Ulkopoliittista valtaa siirrettiin tasavallan presidentiltä hallitukselle. Vallan siirtoa ei kuitenkaan viety loppuun. Syntyi kompromissi, jossa ”presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa.”

Presidentti Tarja Halosen aikana jaettu johtajuus aiheutti hankauksia hallituksen ja presidentin välillä. Ensin kiisteltiin, osallistuuko presidentti EU:n huippukokouksiin. Sitten kinasteltiin, kuka oikein johtaa Suomen ulkopolitiikkaa: presidentti vai pääministeri?

Tällä hetkellä ulkopolitiikan päätöksenteko on kunnossa. Presidentti Niinistö on halunnut ottaa johtajuuden ja pääministeri Sipilä on halunnut sen antaa. Itse kiistaa kaapin paikasta ei kuitenkaan ole ratkaistu. Se nousee esiin heti, kun sekä pääministerillä että presidentillä on halu johtaa ulkopolitiikkaa.

Vallanjako ulkopolitiikassa ei ollut ainoa asia, mikä meni perustuslaissa pieleen. Myös perusoikeuksien uudistus epäonnistui.

Vuoden 2000 perustuslaki laajensi kansalaisten perusoikeuksia huomattavasti. Perinteisten perusoikeuksien rinnalle tulivat taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Nyt jokaisella suomalaisella on oikeus asuntoon, terveydenhuoltoon, minimitoimeentulon takaavaan tulotasoon, oikeudenmukaisiin työoloihin ja palkkaan, sekä vähintään peruskoulutukseen, ja oikeuteen päästä osalliseksi tiedosta ja kulttuurista. Samalla tasa-arvon määritelmää laajennettiin. Kuulostaa hyvältä teoriassa. Valitettavasti samaa ei voi sanoa käytännöstä.

Ongelman ydin on, että perustuslaki lupaa paljon, mutta jättää asioiden tarkemman määrittelyn eduskunnalle. Ensin eduskunta päättää miten perusoikeudet toteutetaan ja rahoitetaan. Sitten perustuslakivaliokunta arvioi, ovatko lakiesitykset perustuslain mukaisia. Toisin sanoen: eduskunnalle on annettu valta määrittää mitä perusoikeudet pitävät sisällään samaan aikaan kun perustuslakivaliokunnalle on annettu valta päättää toimiiko eduskunta perustuslain mukaan. Jos tällaisesta rakennelmasta ei saada riitoja aikaan, niin sitten ei mistään.

Ja riitojahan tulee. Kun professorit eivät pidä hallituksen leikkauslitoista, he huutavat: perustuslakia on rikottu. Kun oppositio ei pidä sote-uudistuksen uusimmasta versiosta, se huutaa: perustuslakia on rikottu. Ja niin edespäin. Mahdollisuuksia perustuslakiin vetoamiseen on loputtomasti. Jos perustuslakivaliokuntaa johtaa henkilö, jolla on laaja tulkinta perustuslain takaamista oikeuksista, on todennäköistä, että valiokunta käsittelee hallituksen esityksiä usein. Jos taas puheenjohtajana on henkilö, jonka tulkinta perusoikeuksista on suppea, ei asioita viedä valiokunnan käsittelyyn.
Uusi perustuslakimme on synnyttänyt epäselvän tilanteen sekä ulkopolitiikan että sisäpolitiikan sektoreilla. Suuren uudistukseen ei varmaankaan ole poliittista valmiutta, mutta joitakin tarkennuksia perustuslakiin tulisi tehdä. Muutoin on turha haaveilla tehokkaasta poliittisesta päätöksenteosta.