Perustuslakituomioistuin?

Yleinen Kommentoi

Irtautuuko kansanedustaja poliittisesta roolistaan astuessaan Perustuslakivaliokunnan ovesta sisään? En ole varma.

Kysymys on ajankohtainen EU:n kriisirahaston päätöksentekoa koskevan kiistan vuoksi. Kun tuli tieto, että rahojen maksua liittyvät päätökset tehtäisiin EU:ssa määräenemmistöpäätöksillä, perustuslakivaliokunta terhakoitui. Se pyysi lausunnon tai pari ja ratkaisi asian tuosta noin vaan. Päätöksentekoa ei hidastanut se, että kaikki yksityiskohdat eivät olleet tiedossa.

Voi olla, että päätöksentekoa siivitti viileä harkinta, perustuslain syvällinen sisäistäminen, aiempien ratkaisujen osaaminen sekä tulkintatradition tunteminen. Voi myös olla, että opposition pelko motivoi ratkaisua.

Perustuslain toteutumista voidaan valvoa kahdella tapaa. Joko maassa on perustuslakituomioistuin, joka antaa lausuntoja lakien ja kansainvälisten sopimusten perustuslainmukaisuudesta. Tai maassa on perustuslakivaliokunta. Ensimmäisessä vaihtoehdossa perustuslain toteutumista valvovat tuomarit. Toisessa poliitikot.

Suomessa on käytössä jälkimmäinen malli. Tämä tarkoittaa samat henkilöt, jotka säätävät lakeja arvioivat niiden perustuslaillisuutta.

Suomen järjestelmän erityispiirre on perustuslakiprofessoreiden suuri valta. Kun kansanedustajat tietävät, että heidän toimintansa on suurennuslasin alla, he turvautuvat ulkopuolisiin asiantuntijoihin, jotka yleensä ovat proffia.

Ongelma on se, että professoreista tulee helposti asian ratkaisijoita. Jos asiantuntijat sanovat a, on perustuslakivaliokunnan vaikea sanoa b.

Eikö olisi parempi, että perustuslaillisuuden ratkaisisivat tuomarit eivätkä poliitikot tai professorit? Eikö olisi aika pohtia perustuslakituomioistuimen soveltuvuutta Suomeen?

Onko realismi tullut ilmastopolitiikkaan?

Yleinen 1 kommentti

Olen pitkään kritisoinut ilmastoneuvotteluja siitä, että idealismi on ottanut selkävoiton realismista. Tapahtuiko Durbanissa muutos?

Durbanin ilmastokokouksen lopputulos oli monien mielestä laiha. Tottahan se on: sopimus siitä, että tehdään tulevaisuudessa uusi sopimus, ei kuulosta järisyttävältä läpimurrolta. Mutta jos lopputulosta vertaa siihen, että ei olisi sovittu mistään, on kyseessä askel oikeaan suuntaan.

Verrataanpa tilannetta Kioton sopimukseen (tai tarkemmin: Kioton sopimuksen pöytäkirjaan), joka saatiin valmiiksi 1992. Tuolloin idealistiset ilmastoneuvottelijat olivat sitä mieltä, että oli parempi jättää USA sopimuksen ulkopuolelle kuin muokata sellainen sopimus, johon USA olisi voinut tulla mukaan. Idealismi selätti realismin. Tuloksena tästä suurimmat päästäjät (USA ja Kiina) jäivät rajoitusten ulkopuolelle.

Durbanissa toimittiin toisin. Tavoitteena oli saada kaikki mukaan millä keinolla hyvänsä.

Ja mitä keinoa sitten käytettiin? No, perinteistä reaalipolitiikan keinoa eli liittoutumista. Eurooppa liittoutui kehitysmaiden sekä eniten ilmastonmuutoksesta kärsivien maiden kanssa. Tämä tarkoitti sitä, että G77 (eli kehitysmaiden ryhmä) ei ollutkaan enää Kiinan ja Intian kanssa samassa rintamassa. Ne olivat panemassa painetta Kiinalle ja Intialle suostua yhteiseen lähestymistapaan. USA ei taas katsonut voivansa jäädä pois, jos kerran Kiina on mukana.

Me emme tiedä syntyykö tulevina vuosina fiksu ilmastosopimus. Mutta sen tiedämme, että jos Durbanissa ei olisi päästy sopuun etenemistavasta, ei kansainvälistä sopimusta koskaan tulisi.

Durban osoitti, että idealismin ajamisessa tarvitaan realismia. Muutoin maailma ei parane.