Intellektuellin velvollisuus on paneutua toisinajattelijoiden argumentteihin. Tässä hengessä olen lukenut kesän aikana muun muassa Vaclav Klausin, Tsekin presidentin, uusimman kirjan, Europe, the shattering of illusions. Kirja on lyhyt, mutta virkistävä.
Klaus näkee Euroopan unionissa paljon samoja piirteitä kuin Neuvostoliiton johtamassa itäblokissa. Yhtäläisyyksiä ovat muun muassa kansallisvaltion vastaisuus, ”demokraattinen sentralismi” ja siihen liittyvä eliitin ohjaus, käsitteiden vaikeaselkoisuus (”yhteisömetodi” ja ”subsidiariteetti”) ja tietenkin usko siihen, että ratkaisu jokaiseen ongelmaan on keskusohjauksen lisäys.
En lähde tässä taittamaan peistä Klausin kanssa. Sen sijaan totean, että jokaisen EU:n menestyksestä kiinnostuneen kannattaa käydä Klausin argumentit lävitse ja miettiä miten niihin suhtautua. Samassa hengessä kannattaa seurata Lontoon pormestarin Boris Johnsonin brittihuumorilla höystettyjä sivalluksia EU:n taaperruksesta. Kehottaisin jopa silmäilemään UKIP:in Nigel Faragen EU-vastaisia provokaatioita. Muutoin ei voi ymmärtää euroskeptisyyden olemusta.
Eurooppalaisesta populismista alkaa olla tutkimustietoa. (Siitä selviää muun muassa se, että populisteja yhdistäviä piirteitä on paljon enemmän kuin liikkeen kannattajat eri maissa myöntävät.) Tutkimustieto ei kuitenkaan paljasta liikkeen käyttövoimaa. Vasta kun paneutuu johtavien euroskeptikkojen ajatuksiin, saa selvyyden siitä, millaiset puheenvuorot saavat ihmiset liikkeelle.
Kylmän sodan aikana Suomen intellektuellit eivät voineet sietää ”Neuvostovastaisuutta”. Nyt intellektuellien pitää sietää Eurooppa-vastaisuutta. Ilman avointa pohdintaa Euroopan heikkouksista ja vahvuuksista, emme ikinä pääse kriisistä eteenpäin.