Risto E.J. Penttilä

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen vaatii, että sopeutus on tehtävä puoliksi veronkorotuksina, puoliksi leikkauksina. Tosiasia on, että hallitus ei ole leikannut vielä mitään. Se on ainoastaan onnistunut hieman hidastamaan menojen kasvua. Hallituksella on nyt kaksi vaihtoehtoa: joko se myöntää, että fifty-fifty-periaatetta ei ole koskaan sovellettu. Tai sen on tehtävä kaikki tulevat sopeutustoimet leikkauksina – muutoin fifty-fifty-periaate kaatuu.

Olen itse ollut sekä poliitikko että tutkija. Siksi tiedän, että politiikassa ja tutkimuksessa pätevät erilaiset puheenparret. Tutkija pyrkii täsmälliseen kielenkäyttöön ja selkeisiin määritelmiin. Entä poliitikko?

Kun poliitikot puhuvat leikkauksista, he eivät puhu leikkauksista olemassa oleviin julkisiin menoihin. He puhuvat leikkauksista tuleviin menoihin, joiden oletetaan olevan suurempia kuin nykyiset menot. He puhuvat siis kuvitteellisista leikkauksista oletettuun kasvuun. Kun he saavat oletetun menojen kasvun hidastumaan, he julistavat leikanneensa menoja.*

Juuri tästä on kysymys tämän hallituksen kohdalla. Julkiset menot ovat kasvaneet vuodesta 2009 noin 3,9 prosenttia vuodessa. Viime vuonna ne kasvoivat saman 3,9 prosenttia. Menot ovat siis kasvaneet, eivät pienentyneet. Ainoat menoerät, jotka ovat selkeästi pienentyneet, ovat valtionosuudet kunnille ja puolustusmenot. Kunnat ovat kompensoineet valtionosuuden pienentymisen kuntaveron kiristyksellä, joten ainoa kärsijä on ollut puolustusvoimat.

Hallitus ei siis pienentänyt julkisia menoja. Miten on veronkorotusten laita?
Tämän hallituksen aikana on veroja korotettu viidellä miljardilla eurolla. Nämä eivät ole imaginäärisiä lukuja vaan aivan oikeita euroja. Tarkkuuden vuoksi todettakoon, että luvussa on mukana myös kuntaveron nosto, joka on siis suureksi osaksi seurausta siitä, että valtio leikkasi tulonsiirtoja kunnille.

Tähän mennessä lähestulkoon koko sopeutus on tehty veroja kiristämällä. Jos noudatamme Urpilaisen periaatetta, on ainoa mahdollinen päätelmä se, että tästä eteenpäin sopeutus on tehtävä kokonaan ilman veronkorotuksia. Tai sitten on vain todettava, ettei mitään fifty-fifty-sääntöä ole ollutkaan.

—

*Vuosina 2012–2015 Urpilaisen 2,6 mrd. euron ”menoleikkaukset” hidastavat julkisten menojen kasvua 0,5 prosenttiyksiköllä vuosittain. Ilman leikkauksia menojen keskimääräinen kasvu vuosina 2012–2015 olisi 4,1 % ja ”menoleikkausten” jälkeen 3,6 %.

HUOM! Korjasin viime vuoden menojen kasvun. Se oli 3,9 %, ei 4,1 % kuten ensimmäisessä versiossa väitin.

Pitäisikö Suomen kouluttaa ilmaiseksi EU:n ulkopuolelta tulevat tutkinto-opiskelijat? CIMO:n eli kansainvälisestä opiskelijavaihdosta vastaavan instituutin johtajan Pasi Sahlbergin mielestä pitäisi: http://goo.gl/oMfzk8. Pasi on yksi fiksuimmista tuntemistani miehistä, mutta tässä asiassa hän on väärässä.

Sahlberg toteaa Yliopistolehdessä, että ”suurissa koulutusvientimaissa kertyneiden tietojen perusteella on vaikea nähdä, että Suomen kannattaisi luopua korkeakoulujen maksuttomuudesta.” Tärkein argumentti on, että lukukausimaksut muodostavat kansainvälisten tutkimusten mukaan vain kolmanneksen tutkinto-opiskelijoiden maahan tuomasta rahasta. Suuri osa tuloista tulee Sahlbergin mukaan ”mutkan kautta” eli muuna kulutuksena. Miksei sitten houkutella opiskelijoita ilmaisella koulutuksella ja saada heidät siten tuomaan paljon rahaa Suomeen?

Mielenkiintoinen ajatus! Voisiko sitä soveltaa matkailuun? Ulkomaalaiset turistit jättävät Suomeen paljon enemmän rahaa kuin mitä heidän hotellihuoneensa maksavat. Sahlbergin ”mutkan kautta” -ajattelun mukaan suomalaisten veronmaksajien kannattaisi siis ryhtyä tarjoamaan ulkomaalaisille turisteille ilmaista hotellimajoitusta, jotta turistit tulisivat tänne kuluttamaan rahojaan. Näinhän homma toimii (ainakin elokuvien mukaan) Las Vegasissa: siellä tarjotaan ilmaisia hotellisviittejä asiakkaille, jotka panevat miljoonia uhkapeleihin. Miksei sama periaate voisi toimia myös Suomen koulutusmarkkinoilla?

Ongelma on siinä, että Sahlbergin mallissa tulot ja menot kohdistuvat eri tavoin ja ovat erikokoisia. Tulot tulevat vuokranantajille, ravintoloiden pitäjille, lentoyhtiöille ja muille palveluntarjoajille. Menot tulevat yliopistolle. Jokainen uusi opiskelija on kustannuserä, joka pitää kattaa. Valitettava tosiasia on, että opiskelijan ruuasta, asunnosta ja juomista maksettava arvonlisävero ei tuota läheskään yhtä paljon rahaa valtiolle kuin mitä koulutus maksaa. Toisin sanoen, Sahlbergin mallissa tappiot koituisivat veronmaksajille, voitot yksityiselle. Eikö tämän periaatteen pitänyt olla huonossa huudossa pankkikriisin jälkeisessä maailmassa?

Toinen ongelma liittyy opiskelijan erilaiseen identiteettiin maksullisissa ja maksuttomissa yliopistoissa. Oman kokemukseni perusteella yhtälö toimii seuraavasti. Maksullisissa yliopistoissa opiskelijat vaativat mahdollisimman hyvää opetusta. Tämä tuskin on yllätys, sillä kukaan ei halua maksaa huonosta. Maissa, joissa korkeakoulutus on maksutonta opiskelijoiden vaatimukset sen sijaan kohdistuvat opinto- ja asumistukiin ja muihin sosiaalisiin etuihin. Jos aiomme tehdä suomalaisesta korkeakouluopetuksesta ”vientituotteen” – kuten Sahlberg ehdottaa – kannattaisi meidän luoda sellaisia mekanismeja, jotka parantavat opetuksen laatua. Muuten ainoa syy tulla Suomeen on opintojen maksuttomuus.

On totta, että Suomessa on loistavia korkeakouluja, joissa opetus on maailman parasta. Sibelius-akatemia on hyvä esimerkki. Voin hyvin kuvitella, että nuori lupaava kapellimestarinalku tulee mieluummin ilmaiseen oppiin Sibelius-akatemiaan kuin menee Juliardin taideyliopistoon New Yorkiin, jossa lukukausimaksuihin menee koulun nettisivujen mukaan yli kolmekymmentä tuhatta euroa ($36,720) vuodessa. Tämän lisäksi asumis- ja muihin menoihin pitää varata liki parikymmentä tuhatta euroa vuodessa. Kysymys kuuluu: miksi suomalaisen veronmaksajan pitäisi tarjota tuo koulutus hänelle ilmaiseksi? Argumentiksi ei käy, että ”muuten kapellimestarinalku ei valitsisi Helsinkiä”. Sibelius-akatemia on saavuttanut niin suuren maineen, että menestystä janoava muusikonalku on valmis ottamaan lainaa opiskellakseen siellä. Ajatus siitä, että meidän tulisi tarjota ilmainen koulutus sellaisille ulkomaalaisille nuorille, jotka ovat täysin valmiita maksamaan opetuksesta, on perin kummallinen. Huomattakoon, että en vastusta stipendejä, puhun yleisestä periaatteesta.

Ei maksullisuus ratkaise suomalaisen korkeakoulun ongelmia. Se ei myöskään tee Suomesta koulutusviennin suurvaltaa. Mutta jos koulutuksella halutaan tehdä bisnestä – niin kuin Sahlberg selvästi haluaa – on ensimmäinen askel opetuksen maksullisuus. Hotellien ja yliopistojen on vaikea tehdä bisnestä, jos asiakas ei maksa saamastaan palvelusta mitään.