Risto E.J. Penttilä

Paras luonnehdinta Putinin politiikalle on kansallismielisesti virittäytynyt uusimperialismi. Sen tavoitteena on Venäjän vaikutuspiirin kasvattaminen. Tämä ei ole sama asia kuin Venäjän valtiollisen alueen kasvattaminen.

Presidentti Putin tuskin halua liittää Ukrainaa Venäjään. Syyt valtauksesta pidättäytymiseen ovat sekä taloudellisia että poliittisia. Vaikka liittäminen onnistuisi, tulisi Ukrainasta suuri taloudellinen taakka, jonka avustamiseen kuluisi miljardi poikineen. Tähän ei Venäjällä ole halua eikä varaa. Tärkeämpi syy on kuitenkin geopoliittinen. Jos Venäjä yrittäisi liittää Ukrainan itseensä, seurauksena olisi ”uusi Afghanistan” tai ”Venäjän Irak”. Toisin sanoen edessä voisi olla kymmenen vuoden sotilaallinen operaatio, jota ei voisi voittaa. Päinvastoin: sisällissotaan sekaantuminen veisi Venäjän voimat ja arvovallan vuosiksi samaan tapaan kuin Irakin sota vei USA:n voimat ja arvovallan.

Parempi olisi siis liittää Ukraina Venäjän vaikutuspiiriin tiukoin poliittisin ja taloudellisin sitein. No, juuri tämä oli Venäjän strategia siihen saakka, kun valta vaihtui Kiovassa. Nyt strategialle ei ole enää onnistumismahdollisuuksia.

Miten Venäjä voi varmistaa vaikutusvaltansa Ukrainassa?

Askel yksi: vaalit on estettävä tai niiden laillisuus on kyseenalaistettava. Muutoin Venäjä menettää vaikutusvaltansa kokonaan. Askel kaksi: Ukrainasta on tehtävä federaatio, jolla on mahdollisimman heikko keskusvalta. Näin Venäjä varmistaa vaikutusvaltansa Venäjän-mielisillä alueilla. Askel kolme: federaatioon pitää koostua mahdollisimman pienistä osista. Muutoin on olemassa vaara, että läntiset osat päättävät jossain vaiheessa, että he pärjäävät paremmin ilman itäisiä osia. Tämä tarkoittaisi, että läntinen Ukraina ryhtyisi lähestymään EU:ta ja Natoa tavalla, jota Putin ei voisi hyväksyä.

Venäjä pelaa perinteistä geopolitiikkaa valtapolitiikan keinoin. Joillekin tämä on tullut yllätyksenä.

Kaikki eivät lue Suomen Kuvalehteä, joten tässä on SK 18:ssa julkaistu puheenvuoroni.

Rauhanajan ulkopolitiikan tärkein tehtävä on asemoida maa turvallisesti ja selkeästi. Suomi on tässä epäonnistunut. Paljon puhuttu Nato-optio on osoittautunut illuusioksi, joka herättää kysymyksiä, mutta ei anna vastauksia. Kyseessä lienee ulkopolitiikkamme suurin mahalasku sitten 1930-luvun.

Urho Kekkonen halusi pitää Suomen ”kansainvälisten spekulaatioiden ulkopuolella”. Jos kuulette kolinaa Hietaniemen hautausmaalta, kyse on Kekkosen, Risto Rytin, J. K. Paasikiven sekä muiden menneiden valtiomiesten hermostuneesta kääntyilystä arkuissaan.

Suomen kansainvälinen asema on taas kerran laajan julkisen keskustelun kohteena. Sen aloittivat kaksi kovan sarjan ulkopolitiikan asiantuntijaa, Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger. Puhuttiin Suomen mallista ratkaisuna Ukrainan ongelmaan. Sen jälkeen kysymyksiä on riittänyt.

Onko Suomi puolueeton, liittoutumaton vai jotakin muuta? Kysymyksiä esittävät ”tietämättömät ulkomaiset tarkkailijat”. Olemmeko osa länttä vai erillinen alue pohjoisessa? Tätä pohtivat suomalaiset geopolitiikan asiantuntijat. Voisiko Suomi halutessaan liittyä Natoon? Kysymys vaivaa sekä pääkirjoitustoimittajia että lehtien lukijoita.

Kysymyksiä riittää, vastauksia ei. Syy epämääräisyyteen on siinä, että Suomi ei liittynyt Natoon hyvän sään aikana. Nyt kun sää on huono, liittyminen ei ole mahdollista.

Joskus on kurja olla oikeassa. Olen 1990-luvulta saakka väittänyt, että Nato-optiosta puhuminen on itsensä pettämistä. Option lunastaminen on niin epävarmaa, että sen varaan ei voi ulkopolitiikkaa rakentaa. Näin on silti tehty. Hallitus toisensa jälkeen. Presidentti toisensa jälkeen. Kaikki ovat vakuuttaneet, että optio on, jos sitä halutaan käyttää. Nyt optio on kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Ratkaisuksi tarjotaan puolustusliittoa Ruotsin kanssa. Olisiko Ruotsi kiinnostunut? Heidän historiallinen pelkonsa on tulla vedetyksi mukaan ”Suomen sotiin”.

Olisiko meille hyötyä Ruotsista? Maa on ajanut puolustuskykynsä niin alas, että asian¬tuntijat eivät usko sen pystyvän puolustamaan edes omaa aluettaan. Ei kuulosta kovin lupaavalta.

Voimmeko luottaa siihen, että Vladimir Putin ei halua Suomelle mitään pahaa? Putinia ei pidä demonisoida. Venäjällä on ollut paljon hurjempia hallitsijoita historiassaan. Silti en rakentaisi Suomen turvallisuutta Venäjän hyväntahtoisuuden varaan. Venäjä harjoittaa ulkopolitiikassaan realismia ja hyväksyy, että myös muut tekevät niin.

Miten tulisi edetä? Kannattaa kuunnella entistä presidenttiä ja pian entistä pääministeriä, Martti Ahtisaarta ja Jyrki Kataista. Suomen tulee pyrkiä Natoon yhdessä Ruotsin kanssa. Tästä ei tule helppoa. Ruotsin demarit, jotka todennäköisesti kokoavat seuraavan hallituksen, eivät ole kiinnostuneita turvallisuuspolitiikasta tai Natosta. He haluavat keskittyä työllisyyteen ja hyvinvointiin. Sama on tunnelma Suomessa.

Herätys suomalaiset! Jos Venäjän toiminta Georgiassa ja Ukrainassa ei saa meitä ottamaan kysymystä maamme turvallisuuspoliittista perusratkaisusta tosissaan, niin mikä saa?

Nyt kärsimme kyllä pakotteista, mutta emme saa turvatakeita. Olemme valinneet tien, joka on vienyt umpikujaan. On kaivettava navigaattori esiin ja ryhdyttävä suunnittelemaan uutta reittiä.

…..
Kirjoittaja on väitellyt Suomen puolustuspolitiikasta. Hän on Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja. Näkemykset ovat henkilökohtaisia eivätkä edusta työnantajan kantaa.