Hallitus julkaisi pitkän listan parannuksia yrittäjän asemaan. Silti en liittynyt hurraajien joukkoon. Poden tästä huonoa omatuntoa, joten muutama sana perusteluksi.
Elämme huikeaa teknologista murrosta, joka muuttaa elinkeinoelämän ja yhteiskunnan rakenteita. Uusia työtehtäviä syntyy. Toisia häviää. Erilaiset työn ja yrittämisen muodot ja niiden yhdistelmät lisääntyvät.
Meillä on kaksi tapaa vastata muutokseen. Joko kehitämme yksityiskohtaisia ohjaus- ja tukijärjestelmiä. Tai puramme yksityiskohtaista säätelyä ja keskitymme mahdollisimman selkeisiin ja ymmärrettäviin ratkaisuihin.
Itse kannatan jälkimmäistä lähestymistapaa. Sen sijaan, että räätälöimme erilaisia tukitoimia, meidän pitäisi tehdä isoja, linjakkaita ratkaisuja: vapauttaa työmarkkinoita, vähentää työllistämisen kustannuksia, leikata menoja, alentaa veroja. Kaikki poliittinen pääoma pitäisi valjastaa näiden muutosten läpiviemiseen.
Mutta mitä tekee hallitus? Se julkaisee yrittäjyyspaketin, joka perustuu kokonaan räätälöityihin ratkaisuihin, poikkeuksiin ja tukiaisiin. Mukana on starttiraha, palveluseteli, innovaatioseteli, innovaatiopankki, työnäytepalvelu, yksinyrittäjän tukipaketti, helpotus start-up yritysten ulkomaisiin rekrytointeihin, oleskelulupa start up –yrittäjälle ja varmaa vielä paljon muuta.
Don’t get me wrong. Nämä ovat kaikki oikeansuuntaisia askeleita. Ongelma on siinä, että ne eivät ratkaise taloutemme suuria ongelmia. Sitä, että työmarkkinamme eivät toimi. Sitä, että julkinen sektori on liian suuri suhteessa kansantalouden kantokykyyn. Sitä, että verotus ei kannusta omistamaan, yrittämään eikä tekemään töitä. Sitä, että byrokratia on pikemminkin lisääntymässä kuin vähentymässä.
Miten hallitus sitten aikoo ratkaista suuret kysymykset veroista, leikkauksista ja työmarkkinoiden toimivuudesta? Ei se aiokaan. Se on ulkoistanut nämä ratkaisut työmarkkinajärjestöille.
Jos hyvin käy, työmarkkinajärjestöt neuvottelevat kohtuulliset sopimukset ja hallitus palkitsee pitkän aherruksen pienillä verokevennyksillä. Mihin tätä kautta päästään? Parhaimmillaan tätä kautta päästään siihen noin yhden prosentin pitkän aikavälin kasvuun, jota Suomen Pankki ja monet taloustieteilijät (kuten Matti Pohjola) ovat Suomelle povanneet.
Yhden prosentin kasvu tarkoittaa sitä, että saavutamme vuoden 2008 BKT-tason vuonna 2022. Tämä on siis parasta, jota hallituksen talouspolitiikka voi meille tarjota. Pahimmillaan ei päästä edes siihen.
Ymmärrän, että hallitus on puun ja kuoren välissä. Ymmärrän, että yhteiskuntasopimustietä on nyt kuljettava, kun siihen on sidottu niin paljon poliittista uskottavuutta. Mutta pelkään pahoin, että tämän tien päässä on parhaimmillaankin tuskaisan matala pitkän aikavälin kasvu.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Martin Wolf kirjoitti eilisessä FT:ssä (12.4.2016) seuraavasti:
The best policies would be a combination of raising potential supply and sustaining aggregate demand. Important elements would be structural reforms and aggressive monetary and fiscal expansion. The International Monetary Fund argues that structural reforms work best in such an expansionary context. This is particularly true of labour market reforms.
Mitä tämä tarkoittaisi Suomelle? Sitä, että samaan aikaan vapautettaisiin työmarkkinat ja alennettaisiin voimakkaasti verokiilaa (eli työhön kohdistuvia veroja ja veronluonteisia maksuja). Tästä syntyisi sellainen dynamiikka, että pieni valtion velan lisäys olisi hyvin perusteltavissa. Jos tämä tehtäisiin, Keskuskauppakamari veisi velkakellon vähäksi aikaa kellariin.
