Risto E.J. Penttilä

Suomalainen olympiaurheilija ei eroa oleellisesti suomalaisesta yritysjohtajasta, joka harrastaa triathlonia. Molemmat ottavat treenauksen tosissaan, syövät oikeita aineksia, hiovat tekniikkaa – ja hakevat kisoista hyvää kokemusta. Sekä olympiaurheilija että johtajatriathlonisti ovat life-style urheilijoita.

Ilmiö ei rajoitu urheiluun. Suomesta on tullut life-style Suomi. Emme enää tavoittele loistavia tuloksia, mainetta tai kunniaa. Tavoittelemme hyvää fiilistä. Haluamme että työllämme on merkitystä. Haluamme kehittyä ihmisinä. Haluamme, että meillä on hyvät ihmissuhteet. Nämä ovat tärkeitä asioita – fundamentaalisia jopa – mutta niillä ei voiteta kultamitaleita, valloiteta maailmanmarkkinoita tai saada Suomen talouden suuntaa käännettyä.

Valitse mikä tahansa talouselämän tai kulttuurin ala ja vertaa tämän hetken suorituksia viime vuosisadan vastaaviin. Olemmeko menneet eteenpäin?

Arkkitehtuuri ja design? Ei yhtään Aaltoa tai Saarista, ei yhtään Franckia tai Sarpanevaa. Kirjallisuus ja musiikki? Ei yhtään Sibeliusta tai Linnaa, ei yhtään Veijo Merta tai Reino Helismaata. Politiikka? Ei yhtään Kekkosta, ei yhtään Lipposta. Talouselämä? Ei yhtään Jaakko Pöyryä, ei yhtään Jorma Ollilaa.

Suurta romahdusta yritysjohtajien, arkkitehtien, kirjailijoiden tai urheilijoiden laadussa en usko tapahtuneen. Mutta jotain on tapahtunut asenteissa ja arvoissa. Tai kannustimissa.

Älyllisesti kiinnostava ja monipuolisesti lahjakas Mika Kojonkoski ei selitellyt Suomen huonoa olympiamenestystä televisiossa 12.8.2016. Sen sijaan hän laittoi menestyksen puutteen yhteiskunnallisiin ja historiallisiin raameihin. Hänen ajatuksensa kulki suunnilleen näin: aiemmin urheilu tarjosi ahkeralle ja päättäväiselle nuorelle tien maineeseen ja suureen maailmaan. Samalla se tarjosi Suomelle tien tuntemattomasta rajamaasta muiden ihailemaksi kansakunnaksi.

Tänään kumpikaan kannustin ei toimi. Miksi lähteä tavoittelemaan mainetta ja kunniaa, kun asiat ovat suhteellisen hyvin niin henkilökohtaisella kuin kansallisella tasolla?

Harvardin yliopiston Michael Porter on jakanut kansantalouksien kehittymisen kolmeen vaiheeseen. Ne ovat raaka-aineperusteinen, investointiperusteinen ja innovaatioperusteinen. Suomessa elettiin metsistä ja pelloista toiseen maailmansotaan saakka. Sitten alkoi voimakkaiden teollisten investointien aika. 1990-luvulla siirryimme Nokian siivittämän innovaatioperusteiseen aikaan. Teoria siis toimii.

Mutta mitä tulee innovaatioperusteisen vaiheen jälkeen? Alamäki. Yhteiskunnat siirtyvät ”varallisuusperusteiseen vaiheeseen”. Ne alkavat nauttia edellisten sukupolvien töiden hedelmistä ja niiden kansallinen kilpailukyky kääntyy laskuun.

Tällä hetkellä Suomi toteuttaa Michael Porterin teoriaa innovaatiokeskeistä vaihetta seuraavasta alamäestä. Ongelma on siinä, että Suomi ei oikeasti ole siirtynyt varallisuuskeskeiseen vaiheeseen. Me vain kuvittelemme niin. Kun vertaamme suomalaisten perheiden, yritysten tai valtion varallisuutta Ruotsiin (puhumattakaan Norjasta, jossa Kojonkoski valmensi) huomaamme olevamme köyhiä kuin kirkon rotat. Meidän mahdollisuudet levätä laakereilla ovat paljon huonommat kuin Norjan, Ruotsin tai Sveitsin.

Mika Kojonkoski ehdottaa ratkaisuksi suomalaisen urheilun alamäkeen sitä, että huippu-urheilulle etsitään uusi rooli, joka sopii nykyiseen yhteiskunnalliseen kehitysvaiheeseen. Kojonkoski on väärässä.

Ratkaisu suomalaisen huippu-urheilun alamäkeen ei ole se, että urheilu sopeutuu yhteiskunnan nykyiseen kehitysvaiheeseen. Päinvastoin. Urheilun pitää kieltäytyä sopeutumasta life-style Suomeen. Sen pitää osoittaa, että sitkeys ja sisu ovat tärkeämpiä kuin hyvä fiilis. Urheilun näyttää mallia muulle yhteiskunnalle. Ei sopeutua siihen.

Everything I know about decadence I learnt from Prof George Schoolfield.

This may be an odd way to start a note of remembrance of a great scholar who has recently passed away but it is true. I was one of those Yale students who took his famous course “Introduction to Decadence” in the 1980s and was duly impressed. I entered a new world. I read captivating books by Joris-Karl Huysmans, Leopold von Sacher-Masoch, Oscar Wilde, Max Beerbohm and, perhaps most importantly, I learnt about Finland’s Swedish-language literature.

Yes, I had to go all the way to New Haven to realise how fantastic Finland’s Swedish language literature is. Of course, I knew the great national poets – Runeberg and Topelius – who had transcended the Swedish-Finnish language barrier but it was Schoolfield who taught me to appreciate other great authors from Finland’s Swedish speaking minority.

Edith Södergran was a particular favourite of his. But he also had a great admiration for Elmer Diktonius, Sigrid Backman and Runar Schildt.

George Schoolfield’s interest in Finland’s Swedish language literature was based on his fascination with the aesthetics of decadence. A rose, he explained, is at its most beautiful just before it perishes. Since Finland’s Swedish minority had been shrinking for a hundred years, it was constantly living under the threat of extinction. This made its representatives aesthetically aware. This was the explanation for their artistic sensibilities. I do not know whether his explanation is right but I do know that Schoolfield himself was aesthetically and intellectually extremely aware. A man with great sensibilities. A great teacher.