Risto E.J. Penttilä

Moni nuorsuomalaisen puolueen 1990-luvulla ajama hullu idea on tänään osa jokapäiväistä keskustelua. Olisiko niin, että Suomi on liikkumassa perussuomalaisten ajasta nuorsuomalaisten aikaan? Toivottavasti.

Nuorsuomalaisen puolueen perustava kokous pidettiin Katajanokan Tulli- ja Pakkahuoneella vuonna 1994 päivälleen sata vuotta sen jälkeen, kun ensimmäinen nuorsuomalainen ohjelma oli julkaistu. Tarkoitus oli taas kerran avata ikkunat Eurooppaan, tehdä hallintoalamaisista kansalaisia ja siirtyä valtiokapitalismista markkinatalouteen. Puolue menestyi hetken, sitten Suomi ampaisi nousuun. Reformiliikettä ei enää tarvittu. Puolue oli hommansa tehnyt. Se lakkautettiin.

Kävikö kuitenkin niin, että 1990-luvun reformit jäivät kesken? Oliko niin, että nuorsuomalaisten agenda oli oikea, mutta ajoitus väärä? Siltä tuntuu, kun vertaa nuorsuomalaisten aloitteita tämän päivän keskusteluun.

Nuorsuomalaisten ensimmäinen lakialoite koski työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista. Kun aloite ei yllättäen 🙂 johtanut tulokseen, ehdotimme, että Teollisuuden ja työnantajien keskusliitto (EK:n edeltäjä) muuttaisi sääntöjään eikä enää olisi mukana keskitetyissä työmarkkinaratkaisuissa. Puolet tästä on nyt toteutunut.

Tunneli Tallinnaan oli puolueohjelmassa alusta saakka. Niin myös ”luotijuna Lappiin”. Täytyy myöntää, että meillä ei ollut aavistustakaan siitä, miten nämä rahoitettaisiin, kun samalla vaadimme suuria leikkauksia valtion budjettiin.

Perustulo ja tasavero olivat yhdistelmä, jolla halusimme sovittaa yhteen sosiaaliturvan ja verotuksen. Idea oli, että jokaisella olisi niukka perustulo, sen jälkeen mahdollisuus tienata verottomasti, kunnes saavutettaisiin piste, josta alkaen veroja maksettaisiin. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut siirtymistä negatiiviseen tuloveroon. Perustulosta keskustellaan tänään kovasti. Sen sijaan verotuksen yksinkertaistaminen ei näytä etenevän.

Pidimme Avoir Fiscalia loistavana yritysverojärjestelmänä. Valitettavasti Suomi luopui siitä EU-sanktioiden pelossa. Kannattaisi katsoa, saataisiinko samanlainen järjestelmä aikaan siten, ettei EU-koira purisi.

Ehdotimme nettiäänestystä vuonna 1994. Viro vei (tämänkin) ajatuksen ja toteutti sen aikoja sitten.

Natoa kannatimme kahdesta syystä: siksi, että Suomi olisi mukana päättämässä Euroopan turvallisuuteen liittyvistä kysymyksistä ja siksi, että meidän ei olisi niin helppoa suomettua uudelleen. Tänään suuri osa suomalaisista on sitä mieltä, että 1990-luvulla olisi pitänyt liittyä. No, mikään muu puolue ei Nato-jäsenyyttä 1990-luvulla ajanut.

Viinit maitokauppoihin, kauppojen aukioloajat vapaiksi, taksien ja apteekkien erivapaudet pois. Avioliitto-oikeus homopareille. Perustuslakituomioistuin. Palveluseteli. Tänään näissä ajatuksissa ei ole mitään kummallista. 1990-luvulla vielä oli.

Entä Euro? Ensin kannatimme sitä kritiikittömästi, sitten kritisoimme sitä askeleena kohti ”suunnitelmatalous-Eurooppaa”. Taloussanomien Jarkko Vesikansa kirjoitti: Penttilä ei olisi halunnut äänestää ”nykyisen sosiaalidemokraattisen Emun” vaan ”markkinatalous-Emun” puolesta. Tätä vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut, joten EU-myönteinen puolue päätti painaa vihreää nappia.

Kaikista asioista en ole samaa mieltä kuin olin 1990-luvulla, mutta nuorsuomalaisten peruslinja vaikuttaa ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Toivottavasti reformit, joista puhuttiin jo 90-luvulla, saataisiin vihdoinkin maaliin.

”Ei ilmaista työtä Suomeen!” Näin huusi duunari Bulevardilla, kun tunnisti minut. Varmuuden vuoksi hän lisäsi vielä ”p…kele!”

Kysymys oli tietenkin matalapalkkakeskustelusta eli siitä tarvitaanko Suomeen lisää matalapalkkatyötä.

Jos kaveri olisi ollut vähemmän uhkaava, olisin pysähtynyt ja sanonut: ”Ei kysymys ole Sinun palkkasi alentamisesta vaan siitä, että Sinulle voidaan palkata avustajaksi pitkäaikaistyötön tai maahanmuuttaja, joka saa pienempää palkkaa kuin mitä työehtosopimukset määräävät.”

Ehkä parempi, että en pysähtynyt keskustelemaan, sillä kääntyessäni ympäri kaveri näytti minulle nyrkkiä.

Episodi sai minut surulliseksi kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että matalapalkkatyö nähdään jonkinlaisena ”köyhät kyykkyyn” -politiikkana, vaikka se on kaikkea muuta. Se on mahdollisuus työllistää niitä työttömiä, joilla ei muuten ole mahdollisuuksia työmarkkinoille. Tilastojen mukaan heikosti työllistyviä ryhmiä ovat esimerkiksi pakolaiset ja vain peruskoulun käyneet nuoret.

Toinen syy siihen, että episodi sai minut surulliseksi, on se, että moni puolue kilpailee tuon Bulevardia kävelleen duunarin äänestä. Eikä yksikään duunarin äänestä kilpaileva puolue ole valmis sanomaan, että matalapalkkatöiden lisääminen parantaisi sekä työttömien että työssäkäyvien tilannetta Suomessa. Päinvastoin; ne myötäilevät duunaria, vaikka tietävät, että joustamattomat palkat tarkoittavat kolmea asiaa: suurta työttömien määrää, alhaista työllisyyttä ja korkeaa veroastetta.

Asenteiden muutos tässä asiassa ei tule olemaan helppoa. Suomalainen lähtee oikeutetusti siitä, että omalla palkalla pitää pystyä elämään. Lähtökohta on oikea, mutta jos työ tuottaa työnantajalle niin vähän lisäarvoa, ettei siitä ei kannata maksaa taulukkopalkkaa, on tilanne toinen. Silloin vaihtoehtoja on kaksi. Joko työnhakija jää työttömäksi tai veronmaksaja tulee apuun.

On parempi, että yritys maksaa osan elämiseen tarvittavasta palkasta ja veronmaksajat loput – jos vaihtoehtona on työttömyys. Tämä voi toteutua monella eri tavalla: negatiivinen tulovero olisi linjakkain ratkaisu, mutta muitakin on. Hyvin toteutettu perustulo toimisi myös.