Toimiiko stimulus?

Harvardin yliopiston professori Robert Barro on todennut, että ”talouden suuri kriisi ei tee tyhjäksi kaikkea mitä olemme oppineet makrotaloudesta vuodesta 1936.”

Chicagon yliopiston professori John Cochrane on todennut, että fiskaalista stimulusta opetetaan yliopistoissa vain esimerkkinä erheelllisestä talouspolitiikasta.

Cato-instituutti varoittaa, että stimulus ei toimi. Miksi? Koska George W. Bush yritti sitä jo monta kertaa. Hän kasvatti sekä julkista sektoria että antoi samaan aikaan veronalennuksia.

Myönnetään, että kaikki lainatut lähteet edustavat markkinaliberaalia suhtautumista talouteen. Siitä huolimatta varoitukset kannattaa ottaa vakavasti.

Viimeinen asia, jota tarvitaan nyt on ajatus siitä, että valtio hoitaa kasvun tulevaisuudessa. Näin ei tule käymään.

Valtion puuttuminen talouteen kriisin aikana on perusteltua siksi, että valtion perimmäinen tehtävä on puolustaa kansalaisia. Jos kansalaisia uhkaa sota, valtio tulee apuun. Jos kansalaisia uhkaa luonnonkatastrofi, valtio tulee apuun. Jos kansalaisia uhkaa talouden romahdus, valtio tulee apuun.

Mutta tämä ei tarkoita sitä, että valtion suhde kansalaisiin (tai markkinoihin) muuttuisi pysyvästi. Sodan jälkeen tulee rauha. Luonnonkatastrofin jälkeen luonnonvoimat rauhoittuvat. Talouskriisin jälkeen siirrytään normaaliin markkinatalouteen.

Ajatus siitä, että meidän pitäisi pysyvästi siirtyä valtiovetoiseen talouteen – kuten esimerkiksi pääministeri on ehdottanut – on pähkähullu. Yhtä hyvin voitaisiin ehdottaa, että jatketaan sotataloudella vielä rauhan aikanakin.

Bushilainen Suomi

Suomi on juuttunut bushilaiseen politiikkaan aikana, jolloin Yhdysvallat ja muu maailma on siirtynyt obamalaiseen maailmankuvaan.

Voiko väite olla totta? Meillähän on maailman obamalaisin ulkoministeri!

Todisteet väitteen paikkaansapitävyydelle löytyvät uudesta turvallisuuspoliittisesta selonteosta. Raskauttavia asianhaaroja on kaksi.

Näyte numero yksi: Selonteko vähättelee epävirallisten kansainvälisten järjestöjen merkitystä. Se toteaa, että ’G8- tai G20-maiden kokousten kaltaisissa epävirallisissa järjestelyissä saatetaan löytää ratkaisuja yksittäisiin ongelmiin, mutta globaalihallinnan pitkän tähtäimen ratkaisuiksi niistä ei ole.” Väite on kuin George Bushin hallinnon oppikirjasta: älkää luottako virallisiin kansainvälisiin organisaatioihin eikä varsinkaan epävirallisiin!

Obama on ottanut toisenlaisen asenteen. Hänen mielestään kaikenlainen monenkeskinen yhteistyö on tärkeää. Obama on nimittänyt keskeisellä paikalle ulkoministeriöön Princetonin yliopiston professorin, Anne Maria Slaughterin, joka on epävirallisen kansainvälisen yhteistyön suuri auktoriteetti.

Toinen epävirallisten kansainvälisten yhteistyömuotojen kannattaja on Larry Summers, jolla on myös merkittävä asema Obaman administraatiossa. Hän oli Clintonin aikana valtiovarainministeri ja oli siinä roolissa yksi G20-ryhmän perustajista. On todennäköistä, että hän tulee korostamaan ryhmän merkitystä myös Obaman aikana.

Lontoossa pidetään toukokuussa G20 huippukokous, joka kokoaa maailmantalouden kannalta keskeiset valtiot ja kansainväliset järjestöt yhteen. Kokous vahvistaa nykyistä suuntausta, jossa viralliset ja epäviralliset kansainväliset järjestöt tekevät työtä rinta rinnan.

Suomen kannattaa arvioida asennettaan epävirallisiin kansainvälisiin järjestöihin uudelleen, ellei halua vaikuttaa bushilaiselta. Enää ei kannata vetää tiukkaa rajaa virallisten ja epävirallisten kansainvälisten järjestöjen välille. Molempia tarvitaan.

Näyte numero kaksi: Suomen suhtautuminen Nato-jäsenyyteen.

Suomen asenne Natoon on täsmälleen sama kuin puolustusministeri Donald Rumsfeldin. Hänelle Nato ei ollut kansainvälisen turvallisuuspoliittisen yhteistyön väline vaan pelkkä ’optio’, jota voitaisiin käyttää, mikäli tarpeellista.

Obama on ottanut toisenlaisen asenteen. Hän korostaa arkipäiväisen monenkeskisen yhteistyön merkitystä ja on tehnyt selväksi, että tätä yhteistyötä harjoitetaan juuri Naton kautta.

95 prosenttia EU:n kansalaisista asuu maissa, jotka kuuluvat Natoon. Kuinka Suomi voi väittää toimivansa EU:n valtavirrassa, jos se on viiden prosentin vähemmistössä? Kuinka Suomi voi sanoa kannattavansa multilateralismia, jos se jää Naton ulkopuolelle.

Onko vastauksemme Obaman politiikkaan se, että kieltäydymme multilateralismista puolustuskysymyksissä ja vähättelemme epävirallisten kansainvälisten järjestöjen merkitystä?