Suomi on juuttunut bushilaiseen politiikkaan aikana, jolloin Yhdysvallat ja muu maailma on siirtynyt obamalaiseen maailmankuvaan.
Voiko väite olla totta? Meillähän on maailman obamalaisin ulkoministeri!
Todisteet väitteen paikkaansapitävyydelle löytyvät uudesta turvallisuuspoliittisesta selonteosta. Raskauttavia asianhaaroja on kaksi.
Näyte numero yksi: Selonteko vähättelee epävirallisten kansainvälisten järjestöjen merkitystä. Se toteaa, että ’G8- tai G20-maiden kokousten kaltaisissa epävirallisissa järjestelyissä saatetaan löytää ratkaisuja yksittäisiin ongelmiin, mutta globaalihallinnan pitkän tähtäimen ratkaisuiksi niistä ei ole.” Väite on kuin George Bushin hallinnon oppikirjasta: älkää luottako virallisiin kansainvälisiin organisaatioihin eikä varsinkaan epävirallisiin!
Obama on ottanut toisenlaisen asenteen. Hänen mielestään kaikenlainen monenkeskinen yhteistyö on tärkeää. Obama on nimittänyt keskeisellä paikalle ulkoministeriöön Princetonin yliopiston professorin, Anne Maria Slaughterin, joka on epävirallisen kansainvälisen yhteistyön suuri auktoriteetti.
Toinen epävirallisten kansainvälisten yhteistyömuotojen kannattaja on Larry Summers, jolla on myös merkittävä asema Obaman administraatiossa. Hän oli Clintonin aikana valtiovarainministeri ja oli siinä roolissa yksi G20-ryhmän perustajista. On todennäköistä, että hän tulee korostamaan ryhmän merkitystä myös Obaman aikana.
Lontoossa pidetään toukokuussa G20 huippukokous, joka kokoaa maailmantalouden kannalta keskeiset valtiot ja kansainväliset järjestöt yhteen. Kokous vahvistaa nykyistä suuntausta, jossa viralliset ja epäviralliset kansainväliset järjestöt tekevät työtä rinta rinnan.
Suomen kannattaa arvioida asennettaan epävirallisiin kansainvälisiin järjestöihin uudelleen, ellei halua vaikuttaa bushilaiselta. Enää ei kannata vetää tiukkaa rajaa virallisten ja epävirallisten kansainvälisten järjestöjen välille. Molempia tarvitaan.
Näyte numero kaksi: Suomen suhtautuminen Nato-jäsenyyteen.
Suomen asenne Natoon on täsmälleen sama kuin puolustusministeri Donald Rumsfeldin. Hänelle Nato ei ollut kansainvälisen turvallisuuspoliittisen yhteistyön väline vaan pelkkä ’optio’, jota voitaisiin käyttää, mikäli tarpeellista.
Obama on ottanut toisenlaisen asenteen. Hän korostaa arkipäiväisen monenkeskisen yhteistyön merkitystä ja on tehnyt selväksi, että tätä yhteistyötä harjoitetaan juuri Naton kautta.
95 prosenttia EU:n kansalaisista asuu maissa, jotka kuuluvat Natoon. Kuinka Suomi voi väittää toimivansa EU:n valtavirrassa, jos se on viiden prosentin vähemmistössä? Kuinka Suomi voi sanoa kannattavansa multilateralismia, jos se jää Naton ulkopuolelle.
Onko vastauksemme Obaman politiikkaan se, että kieltäydymme multilateralismista puolustuskysymyksissä ja vähättelemme epävirallisten kansainvälisten järjestöjen merkitystä?