22.07.2006

Kesälukemiseni keskipisteessä ovat olleet kaksi Afrikkaa käsittelevää kirjaa. Ne ovat kertomuksia siitä, ”miksi kehitysapu ei toimi” ja ”miksi lännen yritykset auttaa muuta maailmaa ovat saaneet aikaan niin paljon huonoa ja niin vähän hyvää”. (Lainaukset ovat kirjojen alaotsikoista.)

Kirjojen kirjoittajat eivät ole oikeistolaisia konservatiiveja tai tunteettomia bisnesmiehiä. Kirjoittajat ovat omistaneet koko elämänsä Afrikan auttamiselle. Ja molemmat ovat tulleet siihen tulokseen, että virallinen kehitysapu on tehnyt enemmän pahaa kuin hyvää.

William Easterly, jonka kirjan nimi on The White Man´s Burden (Valkoisen miehen taakka), on professori New Yorkin yliopistossa. Tätä ennen hän oli kuusitoista vuotta Maailmanpankin ekonomisti. Hänen kirjansa kuvaa köyhyyden kaksoistragediaa. Tragedian ensimmäinen osa on se, että niin suuri osa maailman väestöstä elää sanoinkuvaamattoman kurjaa elämää äärimmäisessä köyhyydessä ja kuolee aivan liian varhain. Tragedian toinen osa on, että kehitysapu, johon on käytetty viisikymmentä vuotta ja ”2 300 miljardia dollaria”, on saanut aikaan niin vähän.

Easterly jakaa kehitysavun harjoittajat kahteen ryhmään: suunnittelijoihin ja etsijöihin. Suunnittelijat rakastavat suuria tavoitteita ja suuria suunnitelmia. He haluavat lopettaa köyhyyden, kaksinkertaistaa kehitysavun, asettaa vuosituhattavoitteita ja mobilisoida kaikki yhteiselle asialle. Heidän toiminnastaan Easterlyllä ei ole juuri mitään hyvää sanottavaa. Suunnittelijat epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen, oli kysymyksessä sitten demokratian vieminen Lähi-itään tai köyhyyden lopettaminen Afrikasta. Suuret suunnitelmat johtavat suuriin pettymyksiin.

Etsijät suhtautuvat köyhien auttamiseen nöyrästi. He eivät kysy, kuinka köyhien auttamisesta voidaan tehdä suuri poliittinen projekti. He kysyvät, mitä he voivat tehdä köyhien ihmisten päivittäisen elämän helpottamiseksi. Tällaiset henkilöt ovat saaneet paljon hyvää aikaan. Heidän avullaan on perustettu kouluja, porattu kaivoja ja vedetty vesiputkia vedettömille alueille. Heidän avullaan on annettu pieniä lainoja yrittäjille ja myyty halpoja kännyköitä tavarantoimittajille. Heidän avullaan on syntynyt elinvoimaisia yhteisöjä, jotka ovat ottaneet kohtalon omiin käsiinsä.

Toinen kirjoista sisältää vähän taloustiedettä ja enemmän omakohtaisia kokemuksia. Sen kirjoittaja Robert Calderisi on työskennellyt yli kolmekymmentä vuotta kehitysavun parissa. Hän oli Maailmanpankin Afrikasta vastaava viestintäjohtaja ja monien Afrikan maiden kehitysohjelmista vastannut johtaja. Hänen kirjansa nimi on The Trouble with Africa (Afrikan ongelma tai Afrikan murheet).

Calderisin kritiikki kohdistuu eri ryhmään kuin Easterlyn. Easterly pitää kehitysavun epäonnistumista ennen kaikkea länsimaisten poliitikkojen ja instituutioiden syynä. Calderisi pitää pääsyyllisinä Afrikan maiden hallituksia.

Calderisin suositukset ovat suorasukaisia. Hän vaatii suoran valtioille menevän kehitysavun puolittamista ja avun ohjaamista noin kouralliselle maita, jotka ovat hyvällä kehitysuralla. Tämä kuulostaa kylmältä, mutta siihen liittyy selvä logiikka. Kun muut Afrikan hallitukset näkevät, että kehitysapu ei tule kuin Manulle illallinen, ne alkavat muuttaa tapojaan, jotta ne pääsisivät takaisin rahoituksen piiriin.

Toinen Calderisin ehdotuksista on Maailmanpankin, Valuuttarahaston (IMF) ja YK:n kehitysohjelman (UNDP) yhdistäminen. Hänen mukaansa nämä kolme instituutiota haaskaavat aikaa ja resursseja oman valtansa ja oman lähestymistapansa lujittamiseen. Hän vaatii myös kaikkia valtion päämiehiä, ministereitä ja korkeita virkamiehiä avaamaan pankkitilinsä julkisille tarkastuksille.

Afrikan pohdinta on monella tavalla ajankohtaista. Monet Afrikan taloudet kasvavat tällä hetkellä kohisten. Afrikan ensimmäinen itsenäinen maa, Ghana, täyttää viisikymmentä vuotta ensi vuonna. Öljyn ja kaasun kysyntä on saanut Kiinan ja länsimaat kiinnostumaan Afrikan resursseista. Aasian kehitys on nostanut esille kysymyksen siitä, miksi Aasialla menee niin hyvin ja Afrikalla niin huonosti. On syytä pohtia, mitä länsimaat ovat tehneet oikein ja mitä väärin. Ja millä tavoin kehitysyhteistyötä harjoitetaan tästä eteenpäin.

Artikkeli on julkaistu Taloussanomissa 22.07.2006