26.11.2006

Turvallisuuspolitiikkaa, energiapolitiikkaa ja Suomen suhdetta Venäjään ei enää voida erottaa toisistaan. Nato-option sulkeminen, samaan aikaan kun Suomi kokoaa EU:n yhteistä energiarintamaa, on uskaliasta ulkopolitiikkaa.

Presidentti Urho Kekkonen sanoi usein, että jos joko sisäpolitiikan tai ulkopolitiikan täytyi olla hunningolla, niin jääköön sisäpolitiikka huonolle hoidolle. Kekkosen ajatus oli, että sisäpolitiikan ehtii kyllä saada kuntoon, mutta paha virhe ulkopolitiikassa voi kostautua tavalla, jota on vaikea korjata.

Onko Kekkosen oppi unohtunut? Kysymys on ajankohtainen siksi, että päähallituspuolueet ovat sulkeneet Nato-option (eli mahdollisuuden liittyä Natoon) ilman ensimmäistäkään ulkopoliittista argumenttia. Onko vaalien läheisyys painanut puntarissa enemmän kuin viileä turvallisuuspoliittinen analyysi?

Nato-optioon liittyvä haparointi on valitettavaa siksi, että Pääministeri Matti Vanhanen on muutoin hoitanut linjakkaasti Suomen ja unionin ulkosuhteita.

Erityisen hatunnoston pääministeri ansaitsee siitä, että hän on ajanut EU:n yhteistä energiarintamaa suhteessa Venäjään. Sekä Suomen että unionin kannalta yhteinen eurooppalainen energiapoliittinen rintama on tavoittelemisen arvoinen. Se estäisi yksittäisten EU-maiden välistävedot ja johtaisi pitkäjännitteiseen energiasuhteeseen Venäjän ja EU:n välillä.

Pääministerin toiminta osoittaa, että on olemassa kansallinen EU-politiikan linja, joka ei riipu siitä millä puolueella on hallituksen vetovastuu. Viime puheenjohtajakaudella Suomi ajoi EU:n puolustuksen kehittämistä, nyt puolestaan yhtenäisempää energiapolitiikkaa suhteessa Venäjään.

Suomen asema on muuttunut

Valitettava tosiasia kuitenkin on, että Suomen pyrkimykset yhteisen rintaman synnyttämiseksi eivät muuttaneet Venäjän ja Euroopan unionin välistä suhdetta. Jo nyt tiedetään, että suuret EU-maat jatkavat kahdenvälistä energiapolitiikkaa Venäjän kanssa lokakuisen Lahden huippukokouksen yhteisistä kannoista välittämättä. Viimeiset rippeet yhteisrintamasta menivät, kun Puola esti Venäjän ja EU:n välisen kumppanuussopimuksen allekirjoituksen, jonka oli määrä tapahtua Putinin Helsingin-vierailun aikana perjantaina.

Suomen ja Venäjän suhdetta Lahden kokous sen sijaan muutti. Lahden kokouksessa Suomi profiloitui ensimmäistä kertaa historiassaan yhteisen ryhmittymän kokoajana asiassa, joka kuuluu Moskovan määrittelemiin elintärkeisiin etuihin ja jossa Venäjän ja EU:n tavoitteet voivat poiketa toisistaan merkittävästi. Aiemmin Suomi ei ole halunnut tällaista roolia ottaa.

Suomen kannalta tilanteessa ei ollut mitään dramaattista: jatkoimme unionipolitiikkamme pitkää linjaa, joka on pyrkinyt suurempaan yhtenäisyyteen unionin ulkosuhteissa. Samalla edistimme EU:n ja Venäjän välisiä suhteita.

Suomen politiikan seuraukset ovat kuitenkin merkittävät. Ryhtymällä kovan ytimen kokoajaksi energiapolitiikassa Suomesta tuli EU:n ja Naton muodostaman geopoliittisen kokonaisuuden erottamaton osa. Jos raja sotilaallisen liittoutumisen ja liittoutumattomuuden välillä oli aiemmin veteen piirretty viiva, liukeni tuo viiva Lahden ja Helsingin kokousten myötä kokonaan.

Geopolitiikkaa vai kauppapolitiikkaa?

Suomelle unionin ja Venäjän välinen energiapolitiikka on kauppapolitiikkaa. Venäjälle energiapolitiikka on geopolitiikkaa ja suurvaltapolitiikkaa.

Energiateollisuus on Venäjän valtion erikoissuojelussa. Se on niin sanottu strateginen teollisuudenala, jonka etujen puolustaminen kuuluu maan sotilasstrategian mukaisesti puolustusvoimien tehtäviin. Venäjän laivasto on määrätty osallistumaan Itämeren halki kulkevan kaasuputken rakennustöihin.

Suomella ei ole ollut ongelmia Venäjän energiatoimitusten kanssa. Sekä kaasua että öljyä on Suomeen riittänyt kansainvälisen politiikan vaihteluista huolimatta – ainoastaan viime talven kylmyys sai aikaan pienen kuprun sähkön toimituksissa. Jos katsomme energian ja politiikan suhdetta itänaapurissamme laajemmin, huomaamme, että kyseessä on Venäjälle arka asia.

Energia on ollut keskeinen riidanaihe Venäjän ja Georgian välisissä suhteissa, samoin Venäjän ja Ukrainan välisissä suhteissa. Kukaan ei liene unohtanut myöskään tapaa, jolla Jukos -energiayhtiö valtiollistettiin. Kaikkiin näihin tapauksiin liittyy oma sisäinen logiikkansa, eikä niistä ei voida johtaa yleistä venäläistä käyttäytymismallia energia-asioissa. Sen sijaan tapausten perusteella voidaan päätellä, ettei EU:n ja Venäjän välinen kiista energiasta tulevaisuudessa suinkaan ole mahdotonta.

Suomessa olemme uskoneet, etteivät rajakauppaan liittyvät häiriöt kosketa meitä. Tosiasia on, ettei Suomi ole saanut kunnollista selitystä sille, että rekkajonot maamme rajoilla ovat kasvaneet ennätyksellisiin mittoihin viime kuukausina. Olivat syyt mitkä tahansa, rekkajonot osoittavat etteivät edes Suomen ja Venäjän suhteet ole immuuneja pienille tai suurille ristiriidoille.

Korkean profiilin politiikkaa

Suomi siis otti korkean profiilin asiassa, joka saattaa olla riidan aihe Euroopan unionin ja Venäjän välillä. Samalla energiapolitiikasta tuli osa maamme turvallisuuspolitiikkaa. Tätä Suomessa ei ole huomioitu. Ei ole kysytty millaisia turvallisuuspoliittisia päätelmiä Lahden linjauksesta tulisi tehdä.

Luonnollinen jatke pääministeri Vanhasen Lahden saavutukselle olisi ollut vahvistaa Suomen Nato-option aukiolo. Sen sijaan hän totesi, että Nato-jäsenyys ei ole ajankohtainen seuraavan vaalikauden aikana. Sekä sosialidemokraattien puheenjohtaja Eero Heinäluoma että presidentti Tarja Halonen antoivat kannanottoja, joiden keskeinen sisältö oli se, ettei Suomi ole liittymässä Naton jäseneksi.

Kokosimme yhteisen rintaman keskeisiin kansallisiin etuihin kuuluvassa asiassa. Saatuamme sen valmiiksi kerroimme rintaman muille jäsenille, että jos ongelmia tulee, niin teitä ei sitten tarvita. Ei kuulosta kovin järkevältä.

Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että Suomi on nyt puun ja kuoren välissä. Olemme irrottautuneet perinteisestä politiikastamme Venäjän suhteen, mutta emme ole kuitenkaan liittyneet Naton jäseneksi. Olemme osa länttä, mutta emme osa lännen puolustusjärjestelmää. Suomalaiset joukot toimivat osana Naton joukkoja niin Afganistanissa kuin Balkanilla, mutta emme kuitenkaan hyväksy itsellemme turvatakuita, joita Nato olisi valmis meille tarjoamaan.

Palataan Kekkoseen. Urho Kekkonen totesi myös, että mikäli puolueettomuus ja kansallinen etu joskus joutuvat ristiriitaan, niin kansallinen etu voittaa. Sama pätee varmasti myös ”aikaansa seuraavaan sotilaalliseen liittoutumattomuuteen”.

Pääministeri Vanhanen on Kekkosensa lukenut eikä, puheenjohtaja Heinäluoman, hoksottimissa ole vikaa. Siksi on todennäköistä – ja Suomen etujen kannalta välttämätöntä -, että Nato-optio avataan heti eduskuntavaalien jälkeen uudelleen. On aika tehdä analyysi Venäjästä, energiakysymyksen merkityksestä Euroopan ja Suomen turvallisuudelle sekä siitä, löytyykö sotilaalliselle liittoumattomuudelle enää yhtään uskottavaa argumenttia.

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 26.11.2006