23.02.2009

Helsingin Sanomat 17.2.2009

MAAHANMUUTTOPOLITIIKKA TÄYTTÄÄ SUOMESSA JO KOHTA 200 VUOTTA

Yksi syy muukalaisvastaisuuden nousuun Suomessa on usko siihen, että laajamittainen maahanmuutto on uusi asia. Uskomus on väärä. Työperäinen maahanmuutto, pakolaisuus ja paluumuutto ovat kuuluneet Suomen historiaan siitä saakka kun Suomen ja Ruotsin väliin vedettiin valtiollinen raja kaksisataa vuotta sitten.

Antero Leitzinger on kirjoittanut ulkomaalaispolitiikan suurkatselmuksen. Pakettiin kuuluu kaksi kirjaa: väitöskirja ja oheislukemisto. Molemmat ovat viisisataasivuisia järkäleitä, mutta ei syytä huoleen! Teksti on journalistisen vetävää ja esimerkit hersyviä.

Antero Leitzinger on myyttien kukistaja, puolitotuuksien alas ampuja ja pikkutiedon mestari. Tiesitkö, että Suomella on ollut syntyperältään vierasmaalainen ministeri? Lennart Oesch toimi 12 päivää ministerinä vuonna 1932, vaikka perustuslaki vaati ministeriä olemaan syntyperäinen Suomen kansalainen. Tiesitkö, että on turha odottaa ensimmäistä ulkomaalaissyntyistä kansanedustajaa, koska heitä on ollut jo monia? Muun muassa Hella Wuolijoki, Jutta Zilliacus ja Ben Zyskowicz täyttävät tämän kriteerin.

Olisitko arvannut, että itsenäisyyden alkuaikoina oli Suomessa enemmän pakolaisia kuin tänään? Tuskin, koska entinen ulkoministerikään ei sitä tiennyt. Ulkoministeri Tuomioja totesi vuonna 2001, että Suomessa on ollut pakolaisia noin kolmekymmentä vuotta. Väite on väärä. Kolmekymmentä vuotta sitten Suomessa oli vajaa kaksi tuhatta pakolaista. 1920-luvulla heitä oli yli kolmekymmentä tuhatta.

Väärä on myös usein toistettu väite, että suomalainen maahanmuuttopolitiikka alkoi 1970-luvulla. Todellisuudessa se alkoi jo vuonna 1811, jolloin astui voimaan ensimmäinen ulkomaalaissäädös. Työperäistä maahanmuuttoa oli 1800-luvulla runsaasti. Suurruhtinaskuntaan saapui juustontekijöitä, opettajia ja kondiittoreita Sveitsistä, lasinpuhaltajia Böömistä, posetiivareita ja jäätelökauppiaita Italiasta, oluenpanijoita Baijerista, kauppiaita Lyypekistä, tehtailijoita Englannista, sahamiehiä Norjasta, ravintoloitsijoita ja arkkitehtejä Ruotsista, mattokauppiaita Persiasta ja kulkukauppiaita itäisestä Karjalasta. Katukuvaan kuuluivat myös juutalaiset vaatturit ja monilla eri aloilla toimineet venäläiset.

Itsenäisyyden aikana pakolaisia tuli naapurimaista. Ensimmäinen maailmansota toi valkoemigrantit ja Inkerin kansannousun pakolaiset Suomeen. 1920-luvulla tänne saapuivat Kronstadtin kapinalliset ja Itä-Karjalan kansannousun pakolaiset. 1930-luvulla vuorossa olivat ?vapsit? (eli Viron vapaussoturit) ja Keski-Euroopan juutalaiset. Toisen maailmansodan jälkeen virallisten pakolaisten määrä putosi. Näin siksi, että Neuvostoliiton raja ei vuotanut. Vai vuotiko sittenkin?

Eila Kännö, jonka nimeä on pidetty tiukan pakolaispolitiikan synonyymina, paljasti jo1970-luvulla, että pakolaisia saapui edelleen ja ennen kaikkea idästä. Kaikessa hiljaisuudessa heidän passinsa vaihdettiin suomalaiseen muukalaispassiin. ?Tästä ei kuitenkaan voine kertoa mitään. Turvapaikka-asioista ei yleensä liikoja puhuta ja on ajateltava myös niitä henkilöitä, joiden juuri tällä tavalla on onnistunut ’paeta’.”

Antero Leitzingerin tuplateos päättyy vuoteen 1972. Tämä on harmillista, sillä nyt tarvittaisiin viileää analyysia nykyisen maahanmuuton eri ulottuvuuksista. Vaikka analyysi ei ylety meidän päiviimme saakka, Leitzingerilla on silti sanottavaa niille, jotka pelkäävät pakolaisia, maahanmuuttajia ja venäläisiä rantatonttien ostajia.

Leitzingerin tärkein viesti on, että haaste ei välttämättä ole uhka. On tärkeä tunnistaa maahanmuuttoon liittyvät ongelmat ja olla realisti. On yhtä tärkeää huomata, että suomalainen yhteiskunta on tähän mennessä onnistunut maahanmuuttajien integraatiossa suhteellisen hyvin.

On tärkeä huomata myös se, että haasteet eivät ole uusia. Ammattiyhdistykset, killat ja kaupan etujärjestöt ovat aina vastustaneet kilpailua työmarkkinoilla. Venäläisten huvila- ja maaomistusta sen sijaan pelättiin erityisesti 1800-luvulla. Huoli ulkomaalaisten ’strategisista osakeomistuksista? oli puolestaan suuri itsenäisyyden alkuaikana.

Leitzingerin kolmas viesti on, että ulkomaalaispolitiikka on Suomessa perustunut vahvaan laillisuusperiaatteeseen. Ongelmia on ratkettu maalaisjärjellä eikä aatteen palolla. Vaikuttaa siltä, että Leitzinger toivottaa tervetulleeksi kaiken aiheeseen liittyvän keskustelun, mutta haluaa, että sitä käydään faktoihin perustuen ja suuria kärjistyksiä välttäen.

Antero Leitzinger Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812-1872 (Väitöskirja), East-West Books, Helsinki 2008.
Antero Leitzinger, Ulkomaalaiset Suomessa 1812-1872, East-West Books, Helsinki 2008.