20.04.2007

Keskustelua huippuyliopistosta ovat johtaneet henkilöt, jotka eivät ole sellaisessa opettaneet tai opiskelleet. Vänrikki Stoolin sanoin ”joitain ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin”.

Suoritin perustutkinnon Yalen yliopistosta Yhdysvalloissa. Tulin maisteriksi ja tohtoriksi Oxfordin yliopistosta. Opinahjot olivat erilaisia. Mutta yhteisiäkin piirteitä niissä oli.

Opiskelijan kannalta tärkeää olivat kolme seikkaa: mahdollisuus oppia muiden alojen opiskelijoilta, huippuluokan opetus sekä opiskeluun liittynyt eetos.

Kaikkein eniten sain keskusteluista filosofien, fyysikoiden, taloustieteilijöiden, historioitsijoiden, taiteilijoiden ja mitä moninaisimpien muiden alojen opiskelijoiden kanssa. Tämän mahdollisti se, että kaikki asuimme samalla campuksella ja se, että campus oli jaettu pienempiin yksiköihin eli collegeihin. Sekä Yalen että Oxfordin colleget olivat muutaman sadan (korkeintaan tuhannen) hengen yhteisöjä, joissa kaikki ainakin tunnistivat toisensa. Toinen syy kohtaamisiin muiden alojen opiskelijoiden kanssa olivat opintovaatimukset. Jokaisen piti osana perustutkintoa lukea hieman taidehistoriaa, filosofian perusteita, tutustua matemaattiseen ajatteluun ja kokeilla siipiään luonnontieteissä.

Toiseksi eniten sain loistavilta opettajilta. Professorit olivat innostuneita opettamisestaan. Ja opiskelijat saivat valita. Yalen yliopistossa oli joka lukukauden alussa kahden viikon ”shoppailujakso”: tänä aikana opiskelijat valitsivat kurssinsa. Jos opettaja ei pystynyt kiehtomaan, innostamaan tai muuten vakuuttamaan opiskelijoita opetuksensa erinomaisuudesta, opiskelijat äänistivät jaloillaan. Lukukauden lopussa opiskelijat arvostelivat opettajat. Huonoilla arvosanoilla loppui opettajan ura lyhyeen. Pelkkä loistavan tutkijan status ei riittänyt. Oxfordissa opetus oli vieläkin parempaa: se tapahtui enimmäkseen professorin kanssa kahden.

Kolmas mieleen nouseva asia oli opiskelun eetos. Yliopistossa oltiin oppimassa. Toki asiaan kuului vilkas seuraelämä, urheilu ja kaikenlainen omien rajojen kokeilu. Mutta kaikkein tärkeintä oli se, että yliopisto oli älyllinen seikkailu, matka tuntemattomaan.

Miten nämä asiat saataisiin toteutumaan suomalaisessa huippuyliopistossa? Tarvitaan varmasti taloudellista ja hallinnollista autonomiaa. Tarvitaan epäilemättä ulkopuolinen hallitus, joka nimittää rehtorin ja jolle rehtori on vastuullinen. Mutta tämä ei vielä riitä. Tarvitaan opiskelijan statuksen nosto. Opiskelijasta pitää tehdä yliopistolle ja professoreilla tärkeä.

Nämä ovat ne silmälasit, joiden läpi tarkastelen erilaisia ehdotuksia suomalaisen huippuyliopiston luomisesta. Vielä en ole vakuuttunut siitä, että huippuyliopisto saadaan aikaan hallinnollisella päätöksellä tai lisäämällä yksiköiden kokoa. Mutta myönteistä on, että seisova vesi on liikkeellä. Uutta ei synny ilman tahtoa synnyttää uutta.

Artikkeli on julkaistu Taloussanomissa 17.4.2007.