Suomen turvallisuuspolitiikan paradoksi on, että Suomi ajattelee liittyvänsä Natoon, jos Venäjä alkaa uhitella. Venäjä taas ajattelee estävänsä Suomen liittymisen – uhittelemalla, jos tilanne vaatii.

Vladimir Putin vastasi Moskovassa suomalaisen toimittajan kysymykseen Suomen Nato-jäsenyydestä. Putinin mukaan Suomen Nato-jäsenyys ei ole toivottava asia. Tämä toki jo tiedettiin, mutta silti Putinin vastaus toimittajan kysymykseen selkeytti asetelmia.

Suomen turvallisuuspolitiikka perustuu ajatukseen siitä, että voimme liittyä Naton jäseneksi jos Venäjän ja EU:n suhteet oleellisesti heikkenevät. (Tämä on se niin sanottu Nato-optio.) Venäjän Suomi-politiikkaa perustuu ajatukseen siitä, että Suomen Nato-jäsenyys on estettävä. Tavoitteissa on melko selvä ristiriita.

Suomen kannalta tilannetta pahentaa se, että enää ei ole lainkaan selvää, että Suomi pääsisi vaivattomasti Naton jäseneksi, jos tarvetta tulisi.

Naton näköpiiristä Suomi ei enää ole mahdollinen jäsen vaan ei-jäsen. Syitä statuksen muutokseen on kaksi. Ensiksi: Yli kymmenen vuotta kestänyt puhe Nato-optiosta ei ole enää uskottavaa. Joko Suomi liittyy tai ei. Ikuisesti ei voi porstuaan jäädä. Toiseksi: valtiojohdon viimesyksyinen sekoilu, jossa ensin suljettiin Nato-optiota ja sitten taas avattiin, lähetti selkeän viestin Suomea seuraaville Naton virkamiehille: Suomi on joko päätynyt tai päätymässä siihen, että Nato ei kiinnosta.

Turvallisuuspolitiikkamme paradoksi voidaan määritellä seuraavasti: Suomi varautuu tarvittaessa liittymään Naton jäseneksi, mutta liittymisen onnistumista ei enää voi taata. Onko turvallisuuspolitiikkaa siis hoidettu hyvin?