Vaikea olla ylpeä…

Haluaisin mielelläni olla ylpeä suomalaisesta arkkitehtuurista, mutta se on vaikeaa. Vietettyäni muutaman päivän katsellen suomalaista nykyarkkitehtuuria päädyin arvioon: ”korkealaatuista, mutta ikävystyttävää”.

Tutustuin loman aikana Helsingin moderniin arkkitehtuuriin sekä teoriassa että käytännössä.

Teoriaosaan kuului tutustuminen Rakennustaiteen museon näyttelyyn ”Kaupunkikoti. Pääkaupunkiseudun uutta arkkitehtuuria.” Mielenkiintoista. Steriiliä. Mutta ei sävähdyttävää. Inhimillinen ulottuvuus puuttui. Samoin jännittävät uudet ratkaisut. Vaikka eteenpäin on menty, ei 70-luvun laatikkomodernismista ole vieläkään kokonaan päästy.

Käytäntöön kuului tutustuminen Helsingin uuteen rantarakentamiseen. Ruoholahti on kiinnostava kanavineen. Keskeneräinen Eiranranta vaikuttaa ahtaalta ja teolliselta. Aurinkolahti sijoittuu loistokkaasti meren rantaan. Runsaammalla puiden ja ruohikkojen käytöllä siitä voisi tulla uusi Tapiola: asuntoalue, jota tultaisiin katsomaan maailman ääristä. (Paikallisen kahvilanomistajan mukaan ulkomaisia arkkitehtiryhmiä käy tutustumassa alueeseen – mutta houkutteleeko heitä Suomen mennyt maine vai uudet asuntoalueet. Veikkaisin edellistä.)

Yhteinen ongelma uusilla asuntoalueille on pohjakerros. Joko se on suunniteltu varastoiksi taikka liiketilaksi. Ensimmäisessä tapauksessa umpiseinät pilaavat tunnelman pihalla ja kadulla. Toisessa tapauksessa kaupat ja kahvilat menevät konkurssiin jo ensimmäisen vuoden aikana. Tilalle tulee marketti, joka teippaa ikkunat umpeen.

Uskon Pekka Korpiseen, joka sanoo, että kukoistavia pienkauppoja Helsinkiin syntyy vasta sitten kun asumistiheys niemellä on paljon nykyistä tiheämpi. Nykyiset asiakasmäärät eivät yksinkertaisesti riitä. Toinen syy pienyrittäjyyden huonoon tilaan on tietenkin verotus ja sosiaaliturvamaksut, mutta se on toinen juttu.

Helsingin arkkitehtuuri elää tärkeää aikaa: rannat vapautuvat asutuskäyttöön ja Töölönlahden aluetta rakennetaan. Nyt tarvitaan parempaa kaavoitusta ja parempaa arkkitehtuuria. Nykyinen on laadukasta, mutta se ei vielä riitä.

Knock knock knocking on Nato´s door

Aikooko uusi hallitus viedä Suomen Natoon? Vastausta kysymykseen on haettu tavaamalla hallituksen ohjelmaa. Valitettavasti ohjelmaa on luettu väärästä kohdasta.

Hallitusohjelma toteaa, että Suomi kehittää yhteistyötä Naton kanssa ja ”säilyttää mahdollisuuden hakea Naton jäsenyyttä”. Suomi siis haluaa säilyttää paljon puhutun Nato-option. Tässä ei ole mitään uutta.

Mutta mitä Suomi aikoo optiolla tehdä? Tämä on se varsinainen kysymys, johon hallitukselta odotetaan vastausta.

Hallitusohjelma ei anna suoraa vastausta, mutta se sivuaa kysymystä kahdessa eri kohdassa. Kohtia kannattaa lukea tarkkaan.

Ensiksi hallitusohjelmassa todetaan, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustuu hyviin kahdenvälisiin suhteisiin, viisaaseen toimintaan EU:ssa, uskottavaan maanpuolustukseen sekä ”tehokkaaseen monenkeskiseen yhteistyöhön”.

Ainoa alue, jossa Suomi ei ole mukana ”tehokkaassa monenkeskisessä yhteistyössä” on puolustus. Siinä olemme mukana erittäin tehottomassa monenkeskisessä yhteistyössä. Yhteistyö on tehotonta siksi, että se vaatii sekä Natolta että Suomelta jatkuvia erityisjärjestelyjä. Se on tehotonta myös siksi, että se on epäsymmetristä: annamme Natolle paljon, mutta emme saa vastineeksi turvatakeita.

Suomenkielellä tehokas monenkeskinen yhteistyö puolustusasioissa tarkoittaa Naton jäsenyyttä.

Toinen kohta, joka antaa viitteitä Suomen tuleville Natosuhteille, kuuluu näin: ”Hallitus tukee unionin yhtenäisyyttä ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä.” Niin kauan kun muutama EU maa on Naton ulkopuolella, ei Unioni voi saavuttaa merkittävää yhtenäisyyttä ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Liittymällä Natoon Suomi voi edistää yhtenäisyyden syntymistä – etenkin jos Ruotsi päättää seurata Suomen esimerkkiä.

Loogisesti hallitusohjelma näyttäisi vievän Suomea kohti Nato-jäsenyyttä. Mutta onko logiikka koskaan määräävä tekijä politiikassa?