Maailman korkein tasavero!

On ilahduttavaa, että keskustelu tasaverosta jatkuu. On masentavaa, että Suomeen havitellaan maailman korkeinta tasaveroa.

Keskuskauppakamari julkaisi raportin Tasavero – Mitä se on ja mitä se ei ole. Raportti jatkaa EVAn ekonomistin Martti Nybergin viitoittamalla tiellä. Tosin Keskuskauppakamarin ja Nybergin ajattelussa on eroja, joihin Mara varmasti henkilökohtaisesti ottaa kantaa.

Itse kiinnittäisin huomioita ehdotetun tasaveron korkeuteen. Rarportissa todetaan, että ”tietyin, lähinnä vähennyksiin liittyvin oletuksin verokanta olisi 32-42 prosenttia”.

Tasavero on käytössä seitsemässätoista maassa. Näissä maissa tasaverokanta vaihtelee välillä 10-25 prosenttia. Islanti on poikkeus. Siellä tasaverokanta on 35,7.

Onko aivan mahdotonta ajatella, että emme heti alusta saakka suunnittelisi maailman korkeinta tasaveroa?

Kolmastoista!

Maailma on tulvillaan kilpailukykymittareita. Maailmanpankin yhteydessä toimii ”Doing business” -mittari. Sen mukaan Suomen liiketoimintaympäristö on 13. maailmassa.

Kolme parasta ovat Singarpore, Uusi Seelanti ja Yhdysvallat. Suomea ennen ovat myös Tanska, Irlanti, Norja ja Islanti. Ruotsi on meitä yhden pykälän huonompi.

Näitä mittareita ei kannata ottaa liian tosissaan. Tutustua niihin kyllä kannattaa. Esimerkiksi tämän metodologia vaikuttaa ainakin maallikosta melko vankalta. Alla linkki oikealle sivulle.

Vaikea olla ylpeä…

Haluaisin mielelläni olla ylpeä suomalaisesta arkkitehtuurista, mutta se on vaikeaa. Vietettyäni muutaman päivän katsellen suomalaista nykyarkkitehtuuria päädyin arvioon: ”korkealaatuista, mutta ikävystyttävää”.

Tutustuin loman aikana Helsingin moderniin arkkitehtuuriin sekä teoriassa että käytännössä.

Teoriaosaan kuului tutustuminen Rakennustaiteen museon näyttelyyn ”Kaupunkikoti. Pääkaupunkiseudun uutta arkkitehtuuria.” Mielenkiintoista. Steriiliä. Mutta ei sävähdyttävää. Inhimillinen ulottuvuus puuttui. Samoin jännittävät uudet ratkaisut. Vaikka eteenpäin on menty, ei 70-luvun laatikkomodernismista ole vieläkään kokonaan päästy.

Käytäntöön kuului tutustuminen Helsingin uuteen rantarakentamiseen. Ruoholahti on kiinnostava kanavineen. Keskeneräinen Eiranranta vaikuttaa ahtaalta ja teolliselta. Aurinkolahti sijoittuu loistokkaasti meren rantaan. Runsaammalla puiden ja ruohikkojen käytöllä siitä voisi tulla uusi Tapiola: asuntoalue, jota tultaisiin katsomaan maailman ääristä. (Paikallisen kahvilanomistajan mukaan ulkomaisia arkkitehtiryhmiä käy tutustumassa alueeseen – mutta houkutteleeko heitä Suomen mennyt maine vai uudet asuntoalueet. Veikkaisin edellistä.)

Yhteinen ongelma uusilla asuntoalueille on pohjakerros. Joko se on suunniteltu varastoiksi taikka liiketilaksi. Ensimmäisessä tapauksessa umpiseinät pilaavat tunnelman pihalla ja kadulla. Toisessa tapauksessa kaupat ja kahvilat menevät konkurssiin jo ensimmäisen vuoden aikana. Tilalle tulee marketti, joka teippaa ikkunat umpeen.

Uskon Pekka Korpiseen, joka sanoo, että kukoistavia pienkauppoja Helsinkiin syntyy vasta sitten kun asumistiheys niemellä on paljon nykyistä tiheämpi. Nykyiset asiakasmäärät eivät yksinkertaisesti riitä. Toinen syy pienyrittäjyyden huonoon tilaan on tietenkin verotus ja sosiaaliturvamaksut, mutta se on toinen juttu.

Helsingin arkkitehtuuri elää tärkeää aikaa: rannat vapautuvat asutuskäyttöön ja Töölönlahden aluetta rakennetaan. Nyt tarvitaan parempaa kaavoitusta ja parempaa arkkitehtuuria. Nykyinen on laadukasta, mutta se ei vielä riitä.

Knock knock knocking on Nato´s door

Aikooko uusi hallitus viedä Suomen Natoon? Vastausta kysymykseen on haettu tavaamalla hallituksen ohjelmaa. Valitettavasti ohjelmaa on luettu väärästä kohdasta.

Hallitusohjelma toteaa, että Suomi kehittää yhteistyötä Naton kanssa ja ”säilyttää mahdollisuuden hakea Naton jäsenyyttä”. Suomi siis haluaa säilyttää paljon puhutun Nato-option. Tässä ei ole mitään uutta.

Mutta mitä Suomi aikoo optiolla tehdä? Tämä on se varsinainen kysymys, johon hallitukselta odotetaan vastausta.

Hallitusohjelma ei anna suoraa vastausta, mutta se sivuaa kysymystä kahdessa eri kohdassa. Kohtia kannattaa lukea tarkkaan.

Ensiksi hallitusohjelmassa todetaan, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustuu hyviin kahdenvälisiin suhteisiin, viisaaseen toimintaan EU:ssa, uskottavaan maanpuolustukseen sekä ”tehokkaaseen monenkeskiseen yhteistyöhön”.

Ainoa alue, jossa Suomi ei ole mukana ”tehokkaassa monenkeskisessä yhteistyössä” on puolustus. Siinä olemme mukana erittäin tehottomassa monenkeskisessä yhteistyössä. Yhteistyö on tehotonta siksi, että se vaatii sekä Natolta että Suomelta jatkuvia erityisjärjestelyjä. Se on tehotonta myös siksi, että se on epäsymmetristä: annamme Natolle paljon, mutta emme saa vastineeksi turvatakeita.

Suomenkielellä tehokas monenkeskinen yhteistyö puolustusasioissa tarkoittaa Naton jäsenyyttä.

Toinen kohta, joka antaa viitteitä Suomen tuleville Natosuhteille, kuuluu näin: ”Hallitus tukee unionin yhtenäisyyttä ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä.” Niin kauan kun muutama EU maa on Naton ulkopuolella, ei Unioni voi saavuttaa merkittävää yhtenäisyyttä ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Liittymällä Natoon Suomi voi edistää yhtenäisyyden syntymistä – etenkin jos Ruotsi päättää seurata Suomen esimerkkiä.

Loogisesti hallitusohjelma näyttäisi vievän Suomea kohti Nato-jäsenyyttä. Mutta onko logiikka koskaan määräävä tekijä politiikassa?

Ensin äänestetään, sitten arvotaan

Suomalainen vaalijärjestelmä on jännittävä: ensin ihmiset äänestävät, sitten arvotaan hallitus. Uusi hallitus saattaa olla looginen seuraus vaaleista – tai sitten ei.

Kolmen puolueen tasaisuus mahdollistaa erilaiset hallitusvaihtoehdot. Jos mennään kylmän matemaattisesti kaksi suurinta puoluetta muodostavat hallituksen, johon lisätään muutama pieni puolue koristeeksi.

Jos käytetään tunneälyä, hallituksen muodostaa suurin puolue ja paremmin menestynyt kahdesta seuraavaksi suurimmasta puolueesta. Tässä vaihtoehdossa Keskusta (joka todennäköisesti on suurin puolue vaalien jälkeen) voisi valita partnerikseen kokoomuksen edellyttäen, että kokoomus menestyy viime vaaleihin nähden erittäin hyvin ja demarit erittäin huonosti.

Suomalaisia ei nykyinen järjestelmä tunnu häiritsevän. EVAn asenne- ja arvotutkimuksessa (jotka ovat luettavissa EVAn sivuilla) käy ilmi, että äänestäjät eivät kaipaa selkeitä hallitusvaihtoehtoja ennen vaaleja. He luovuttavat mielellään hallituksen muodostuksen vaalien jälkeisiin arpajaisiin.

Perustuslaki uusiksi

Suuret puolueet ja suurimpien lehtien pääkirjoitustoimittajat ovat liki yksimielisiä siitä, että perustuslaissa on valuvika, joka on pikaisesti korjattava.

Näin ei Suomessa ole aina ajateltu.

Pari vuotta sitten kritisoin sekä perustuslakia että presidentti Halosta. Väitin, että perustuslaki oli väärässä jakaessaan ulkopolitiikan johdon hallitukselle ja presidentille epämääräisellä, tulkinnanvaraisella tavalla. Väitin myös, että presidentti oli hoitanut ulkopolitiikkaa huonosti.

Tuolloin suuret puolueet ja suuri osa kommentoivaa lehdistöä oli sitä mieltä, että kritiikkini oli aiheetonta. Perustuslaissa ei kuulemma ollut mitään vikaa. Eikä presidentissä liioin.

Nyt kannat ovat muuttuneet. Hyvä näin.

PS. Olisin tietenkin voinut laittaa tämän lastun otsikoksi ”mitäs minä sanoin”, mutta en laittanut. ”Ken vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.”