Puheenjohtajien vaihtoviikot demareissa

Eero Heinäluoman ilmoitus erota puolueen johdosta aloittaa puheenjohtajan vaihtoviikot demareissa. Voi olla, että kesällä valilttavasta puheenjohtajasta tulee myös lyhytikäinen.

Prognoosi saattaa kuulostaa pessimistiseltä, mutta siihen on selkeä peruste. Kun pitkään hallinnut puolue ajautuu oppositioon, joutuu se usein käymään läpi merkittävän muodonmuutoksen, ennen kuin se onnistuu palaamaan halltukseen.

Hyvä esimerkki on Britannian konservatiivipuolue, joka on käynyt läpi monta myllerrystä sen jälkeen kun se oli viimeksi hallituksessa. Samantapaisen – joskin pienemmän – myllerryksen ovat kokeneet myös kokoomus Niinistön jälkeen ja keskusta Ahon jälkeen.

Haasteita demareille riittää.

Puolueessa ei ole itseoikeutettua seuraajaa Heinäluomalle.

Toiseksi: puolue on aatteellisesti levällään. Viime vaaleissa se yritti mennä vasemmalle ja tulos oli huono. PItäisikö siis mennä oikealla? Hyvä kysymys, mutta puolueen asioista päättävät veridemarit eivät taida olla valmiita reivaamaan kurssia oikealle.

Kolmanneksi: nuoret ovat kaikonneet puolueesta. Tulisiko puolueen tehdä ”kataiset” ja valita nuori, tulevaisuuden henkilö? Vai pitäisikö luottaa kokeneempaan?

Uusi puheenjohtaja joutuu näyttämään kyntensä on kunnallisvaaleissa. Jos vaalit menevät huonosti, voi puolueen kärsivällisyys loppua lyhyeen.

Heinäluoma: mainettaan parempi

Harri Holkerin elämäkerran otsikko oli ”mainettaan parempi”. En ole varma pätikö sanonta Holkeriin, mutta olen melko varma, että se pätee Heinäluomaan.

Heinäluoman näytöt valtiovarainministeriössä ja SAK:ssa olivat vankat. Molemmissa hän toimi tehokkaasti organisaation tavoitteiden mukaisesti. SAK sai lisää jäseniä ja valtaa. Superministeriö esti sektoriministeriöiden tuhlailun. Valtiovarainministerinä Heinäluoma osoitti olevansa valmis valtiomiesluokkaan.

Heinäluoma teki demareiden puheenjohtajana yhden suuren virheen: hän suuntasi vaalisanoman työväenluokalle eikä keskiluokalle. Tämä oli virhe siksi, että niiden suomalaisten määrä, jotka identifioituvat työväenluokkaan on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana pudonnut runsaat kymmenen prosenttiyksikköä. Työväenluokan äänillä ei enää vaaleja voiteta.

Itse kuvittelin, että Heinäluoman julkiskuvaan liittyvä kritiikki olisi kääntynyt ylistykseksi heti jos hän olisi päässyt valtaan. Näin kävi Paavo Lipposelle, kun ikuisesta kakkosesta tuli aikanaan ykkönen. Ja vice versa: kun Lipponen menetti vallan, ryhdyttiin häntä kritisoimaan samoista luonteenpiirteistä, jotka vielä vähän aikaa sitten olivat antaneet vakuuttavan kuvan pääministeristä.

Ei muuta kuin hatunnosto Heinäluomalle! Ei elämä yhteen puheenjohtajuuteen pääty – kysy vaikka Esko Aholta (tai minulta).