Olen pitkään kritisoinut ilmastoneuvotteluja siitä, että idealismi on ottanut selkävoiton realismista. Tapahtuiko Durbanissa muutos?

Durbanin ilmastokokouksen lopputulos oli monien mielestä laiha. Tottahan se on: sopimus siitä, että tehdään tulevaisuudessa uusi sopimus, ei kuulosta järisyttävältä läpimurrolta. Mutta jos lopputulosta vertaa siihen, että ei olisi sovittu mistään, on kyseessä askel oikeaan suuntaan.

Verrataanpa tilannetta Kioton sopimukseen (tai tarkemmin: Kioton sopimuksen pöytäkirjaan), joka saatiin valmiiksi 1992. Tuolloin idealistiset ilmastoneuvottelijat olivat sitä mieltä, että oli parempi jättää USA sopimuksen ulkopuolelle kuin muokata sellainen sopimus, johon USA olisi voinut tulla mukaan. Idealismi selätti realismin. Tuloksena tästä suurimmat päästäjät (USA ja Kiina) jäivät rajoitusten ulkopuolelle.

Durbanissa toimittiin toisin. Tavoitteena oli saada kaikki mukaan millä keinolla hyvänsä.

Ja mitä keinoa sitten käytettiin? No, perinteistä reaalipolitiikan keinoa eli liittoutumista. Eurooppa liittoutui kehitysmaiden sekä eniten ilmastonmuutoksesta kärsivien maiden kanssa. Tämä tarkoitti sitä, että G77 (eli kehitysmaiden ryhmä) ei ollutkaan enää Kiinan ja Intian kanssa samassa rintamassa. Ne olivat panemassa painetta Kiinalle ja Intialle suostua yhteiseen lähestymistapaan. USA ei taas katsonut voivansa jäädä pois, jos kerran Kiina on mukana.

Me emme tiedä syntyykö tulevina vuosina fiksu ilmastosopimus. Mutta sen tiedämme, että jos Durbanissa ei olisi päästy sopuun etenemistavasta, ei kansainvälistä sopimusta koskaan tulisi.

Durban osoitti, että idealismin ajamisessa tarvitaan realismia. Muutoin maailma ei parane.