”EU:lla on vain neljä ongelmaa.” Näin virkkoi aamukahvilla entinen Itävallan suurlähettiläs Wendelin Ettmayer. Huono uutinen on se, että nämä ovat kaikki perustavaalaatua olevia fundamentaalisia ongelmia.

Ensimmäinen on epäselvä suvereniteetti. Valtaa on siirretty kansallisvaltiolta EU:lle, mutta selkeää uutta mallia ei ole löydetty.

Toinen on legitimiteetti. Nuorisotyöttömyys, talouskasvun puute ja tulevaisuusnäköalan katoaminen eivät ole omiaan vahvistamaan EU:n legitimiteettiä ainakaan kriisimaissa.

Kolmas ongelma on metodi. Jean Monet uskoi, että kun integroidaan yksi politiikan alue, se johtaa integraatioon seuraavalla (ja sitä seuraavalla) politiikan lohkolla. Uusfunktionalistit käyttivät tästä nimitystä ”spillover”. Tänään näyttää pikemminkin siltä, että yhden politiikan alueen integroiminen synnyttää disintegraatiota muualla.

Neljäs ongelma on retoriikan ja todellisuuden välinen kuilu. Niin kauan kuin talous kasvoi ja EU kehittyi ei tavoitteellinen kielenkäyttö ollut suuri ongelma. Nyt ”rauhanprojektiretoriikka” ja katumellakoiden todellisuus lyövät toisiaan korville.

Miten tästä on mahdollista päästä eteenpäin? Minulle tulee mieleen kolme lääkettä.

Ensiksi, meidän tulee pyrkiä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen populistien kanssa. Näin saamme aikaan linnarauhan. Toiseksi, meidän on löydettävä ratkaisu, jolla Britannia saadaan pidettyä mukana EU:ssa. Näin saamme aikaan kompromissin liittovaltion ja valtioliiton kannattajien välillä. Kolmas, EU:n on haettava kasvua vapaakaupan kautta. Vapaakauppasopimus Kanadan kautta nopeasti valmiiksi, jotta sitä voidaan käyttää pohjana USA:n kanssa solmittavaan sopimukseen.

1980-luvulla Euroopan pelasti sopimus Euroopan sisäisestä vapaakaupasta eli vuonna 1986 allekirjoitettu yhtenäisasiakirja (eli Single European Act). Nyt Euroopan voi pelastaa ulkoinen vapaakauppa. Kyllä Chydenius oli oikeassa.