23.04.2006

[Huomasin, että vanhasta Halosjutustani liikkuu mitä kummallisimpia versioita. Tässä originaali.]

Risto E. J. Penttilä, Helsingin Sanomat 25.4.2004

VALINNAN PAIKKA, ROUVA PRESIDENTTI

Presidentti Tarja Halosen liian suuri maailmanparannusinto voi olla uhka Suomen turvallisuudelle, arvio Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan johtaja Risto E. J. Penttilä. Penttilän mielestä Halosella on nyt kaksi vaihtoehtoa: luopua presidentin ulkopoliittisesta vallasta tai luopua presidentin virasta.

Presidentti Tarja Halonen on ottanut kansainvälisen oikeudenmukaisuuden kysymykset omakseen ihailtavalla tarmolla. Hän on osallistunut kasainvälisiin kokouksiin ja puhunut ihmisoikeuksien, sukupuolten tasa-arvon ja lasten oikeuksien puolesta. Näkyvin Presidentin maailmanparannushakkeista on Kansainvälisen työjärjestön ILO:n asettama Globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomissio, jonka toinen puheenjohtaja hän on. Komissio pyrkii luomaan taloudellisesti tasa-arvoisemman maailman. Sen henkiset juuret ovat 1970-luvun yrityksissä luoda ”uusi kansainvälinen talousjärjestys” eli UKTJ.

On tärkeää, että kasainvälisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä pohditaan korkealla tasolla ja pyritään vaikuttamaan sekä asenteisiin että kansainvälisten instituutioiden toimintaan. Kysymys kuulu: edistääkö tällainen maailmanparannus tasavallan presidentin kykyä toimia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana ja puolustusvoimien ylipäällikkönä? Vastaus on mielestäni kielteinen.

Toiminta köyhien maiden velkasaneerauksen puolesta parantaa kyllä Suomen arvostusta kehitysmaissa ja Presidentti Halosen kannatusta kansalaisjärjestöjen keskuudessa, mutta vaikutus ei ole samansuuntainen Suomen kannalta keskeisissä pääkaupungeissa: Washingtonissa ja Moskovassa. Venäjä ja Yhdysvallat ovat sotaa käyviä valtioita, jotka pohtivat kansainvälisiä suhteita hyvin perinteisestä (realistisesta) lähtökohdista. Halosen idealistinen agenda ei istu tällaiseen maailmaan ja jäljet näkyvät: Suomella ei pitkään aikaan ole ollut näin ohuita korkean tason suhteita Moskovaan ja Washingtoniin.

Toinen ongelma liittyy yleisen ja erityisen hyvän yhdistämiseen eli paljon puhuttuun miinakysymykseen. Jalkaväkimiinat ovat globaali ongelma: päättömästi maastoon sirotellut miinat runtelevat ja tappavat siviilejä vielä vuosia konfliktien loputtua eri puolilla maailmaa, kuten Bosniassa ja Afganistanissa. Maamiinat eivät kuitenkaan ole ongelma Suomessa. Kaikki Suomen miinat ovat varastoissa eikä niitä missään olosuhteissa tulla ripottelemaan siviiliväestön joukkoon. Ne ovat puhtaasti puolustuksellinen ase, jota käytettäisiin vain siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että vihollisarmeija pyrkisi tunkeutumaan rajan yli Suomeen. Presidentti Halonen on ottanut maamiinojen vastaisen kannan ja perustellut sitä globaaleilla syillä. Tällainen argumentaatio sopii hyvin Maailmankomission puheenjohtajalle, mutta huonosti Suomen puolustusvoimain ylipäällikölle.

Tilannetta pahentaa se, että ulkoministeri, jonka pitäisi hoitaa turvallisuuspolitiikan pultit ja mutterit kohdalleen, on myös keskittynyt globaaleihin kysymyksiin. Suomen etujen ajaminen on jäänyt kokemattomalle Pääministerille. Näin aikana jolloin sekä Venäjä, EU että USA ovat voimakkaan muutoksen keskellä.

Kysymys ei kuitenkaan ole henkilöistä. Kysymys on rakenteellisesta ongelmasta. Kysymys on perustuslaista, joka jakaa ulkopolitiikan johdon presidentille ja valtioneuvostolle. Ahtisaaren-Lipposen aikana perustuslain valuvirhe ei tullut näkyviin, koska herrojen maailmankuva ja ulkopoliittinen ajattelutapa oli samanlainen.

Kaksoisjohtajuus on ongelmallinen monin eri tavoin. Se jakaa vallan ja vastuun eri tahoille ja antaa tilaa väärinkäsityksille ja valtataistelulle. Se eristää Eurooppa-politiikan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Se estää uutta pääministeriä kasvamasta ulkopoliittiseen vastuuseen. Jos kaksoisjohtajuuteen liittyy idealistisen ja realistisen ulkopolitiikan ristiriita, on tilanne todella huolestustuttava.

Otetaan esimerkki. On teoreettisesti mahdollista, että Suomen hallitus näkisi kansallisen edun edellyttävän Nato-jäsenyyttä. On teoreettisesti yhtä mahdollista, että presidentti vastustaisi jäsenyyttä vedoten globaaleihin syihin (”sotilasliitot edistävät kansainvälisten suhteiden militarisointia, jota Suomen on vastustettava omalla esimerkillään.”) Käsissä olisi perustuslaillinen kriisi.

Otetaan toinen esimerkki. Tilanne Suomen lähialueella kiristyy ja hallitus katsoo, että Suomen on otettava käyttöön lakeja, jotka mahdollistavat valmiuden kohottamisen. Tasavallan presidentti – joka on myös puolustusvoimain ylipäällikkö – vastustaa ajatusta. Mitä nyt tapahtuu? Epäselvää perustuslakia ryhdytään tulkitsemaan huonoimmalla mahdollisella hetkellä.

Ongelmat eivät lopu tähän. Valtion päämiehen ja pääministerin erilaiset mandaatit aiheuttavat myös pulmatilanteen. Pääministeri toimii parlamentin vastuulla: mikäli luottamus menee, loppuu pääministerin mandaatti yhdessä päivässä (kuten tapaus Jäätteenmäki osoitti). Mikäli Presidentti menettää luottamuksen, tulee vaihto sitten kun vaalit sattuvat tulemaan.

Mutta juuri näin oli tarkoituskin, eikö totta? Perustuslain laatijat halusivat nostaa toisen ulkopolitiikan johtajista päivänpolitiikan melskeen yläpuolelle. He halusivat antaa presidentille mahdollisuuden arvioida Suomen etua välittämättä puolueiden tai kansan ailahtelevista mielipiteistä. Tämä oli tarkoitus, mutta toisin kävi. Presidentti Halonen otti kansallisissa kysymyksissä ohjenuorakseen kansan äänen kuulemisen: tärkeiden ulkopoliittisten ratkaisujen tulee olla ennalta kansan hyväksymiä. Ulkopolitiikan johto delegoitiin kansalaismielipiteelle. Suomi ruotsittui.

Myös Eurooppa-politiikan ja ulkopolitiikan erottaminen on eriskummallinen ratkaisu. Tällä hetkellä pääministeri kantaa kokonaisvastuun EU-politiikasta. Ulkopolitiikassa hän jakaa vastuun Presidentin kanssa. Mutta missä kulkee veteen piirretty viiva EU-politiikan ja ulkopolitiikan välillä? Tähän ei pysty vastaamaan edes ulkoministeriön erikoistutkija.

Suomen ulkopoliittinen päätöksenteko järjestelmä on siis epäkelpo. Mistä ratkaisu? Klassinen ratkaisu on, että maailmanparannusta harjoittaa vallaton presidentti tai entinen presidentti. Saksan presidentti Johannes Rau on tehnyt merkittävää työtä lännen ja islamilaisen maailman suhteiden kehittämiseksi. Presidentti Mary Robinson ja Martti Ahtisaari ovat ihailtavasti edistäneet kansainvälistä turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta presidenttikautensa jälkeen.

Myös Presidentti Halosella on kaksi vaihtoehtoa. Hän voi pyytää hallitusta harkitsemaan perustuslain muutosesitystä eduskunnalle. Muutoksessa presidentin ulkopoliittisista valtaoikeuksista luovuttaisiin. Ellei hän ole valmis tällaiseen muutokseen, on ehkä parasta, että hän ei hakeudu toiselle kierrokselle vaan omistautuu oikeudenmukaisemman globalisaation asialle entisenä presidenttinä.
Valinnan paikka, rouva Presidentti.