Kun kirjoitin edellisen blogin (otsikolla When I am 64) sain niin paljon vihaista palautetta, että aloin epäillä elänkö 64-vuotiaaksi. Nyt on hyvä aika vetää yhteen mitä olen oppinut.

Yksi: ihmisiä häiritsee vallan penteleesti se, että hallitus tekee kaikkia suomalaisia koskevan päätöksen eläkeiän nostamisesta ilman perinpohjaista keskustelua.

Kaksi: ihmiset olisivat valmiita jatkamaan töissä pidempään, jos työtahti ei olisi niin uuvuttava kuin se on tänään.

Kolme: eläkeiän nostaminen tuntuu tekopyhältä, kun samaan aikaan yli viisikymppisiä laitetaan kilometritehtaalle.

Neljä: hallituksen diktaatti ei ota huomioon sitä, että eri työt edellyttävät erilaista eläkeikää. Se, mikä sopii talousjohtajalle, ei välttämättä sovi metsurille.

No mitä mieltä oikeasti olen?

Olen sitä mieltä, että jos ihmiset voivat yhdistää työn, vapaa-ajan, perheen ja muun elämän työuran aikana, he ovat mielellään töissä pidempään.

Työelämän kehittämisessä tarvitaan yhteistyötä. Se ei toimi diktaatilla. Mutta mitä jos ihmiset jäävät silti ?liian aikaisin? eläkkeelle? Tarvitaanko siinä tapauksessa hallituksen diktaatti? Vai pitääkö asia valmistella kolmikannassa? Vai voidaanko luottaa vapaaehtoisuuteen?

Vapaaehtoisuuteen voitaisiin luottaa siinä tapauksessa, että eläkejärjestelmä olisi omaan säästämiseen perustuva. Silloin ihmiset lähtisivät eläkkeelle, kun heillä olisi siihen varaa. En usko, että tähän malliin halutaan Suomessa mennä. Sen sijaan voitaisiin ottaa mallia Ruotsista, jossa eläkejärjestelmä on yhdistelmä ?defined contribution? ja ?defined benefits? ?järjestelmää.

Kolmikannassa eläkeiän nostamista ei käsittääkseni saataisi lävitse. Jos hallitus pitää eläkeiän nostamista tuiki tarpeellisena, niin sitten kai diktaatti on oikea tapa.

Mutta toimiiko diktaatti? Vaikuttaa siltä, että ei toimi ilman kunnon keskustelua. Paras tapa edetä on, että hallitus ei naulaa yksityiskohtia kiinni ennen kuin yllä listaamani hyvät vasta-argumentit (ja epäilemättä useat muut) on otettu huomioon.