Life-Style Suomi

Yleinen 44 kommenttia

Suomalainen olympiaurheilija ei eroa oleellisesti suomalaisesta yritysjohtajasta, joka harrastaa triathlonia. Molemmat ottavat treenauksen tosissaan, syövät oikeita aineksia, hiovat tekniikkaa – ja hakevat kisoista hyvää kokemusta. Sekä olympiaurheilija että johtajatriathlonisti ovat life-style urheilijoita.

Ilmiö ei rajoitu urheiluun. Suomesta on tullut life-style Suomi. Emme enää tavoittele loistavia tuloksia, mainetta tai kunniaa. Tavoittelemme hyvää fiilistä. Haluamme että työllämme on merkitystä. Haluamme kehittyä ihmisinä. Haluamme, että meillä on hyvät ihmissuhteet. Nämä ovat tärkeitä asioita – fundamentaalisia jopa – mutta niillä ei voiteta kultamitaleita, valloiteta maailmanmarkkinoita tai saada Suomen talouden suuntaa käännettyä.

Valitse mikä tahansa talouselämän tai kulttuurin ala ja vertaa tämän hetken suorituksia viime vuosisadan vastaaviin. Olemmeko menneet eteenpäin?

Arkkitehtuuri ja design? Ei yhtään Aaltoa tai Saarista, ei yhtään Franckia tai Sarpanevaa. Kirjallisuus ja musiikki? Ei yhtään Sibeliusta tai Linnaa, ei yhtään Veijo Merta tai Reino Helismaata. Politiikka? Ei yhtään Kekkosta, ei yhtään Lipposta. Talouselämä? Ei yhtään Jaakko Pöyryä, ei yhtään Jorma Ollilaa.

Suurta romahdusta yritysjohtajien, arkkitehtien, kirjailijoiden tai urheilijoiden laadussa en usko tapahtuneen. Mutta jotain on tapahtunut asenteissa ja arvoissa. Tai kannustimissa.

Älyllisesti kiinnostava ja monipuolisesti lahjakas Mika Kojonkoski ei selitellyt Suomen huonoa olympiamenestystä televisiossa 12.8.2016. Sen sijaan hän laittoi menestyksen puutteen yhteiskunnallisiin ja historiallisiin raameihin. Hänen ajatuksensa kulki suunnilleen näin: aiemmin urheilu tarjosi ahkeralle ja päättäväiselle nuorelle tien maineeseen ja suureen maailmaan. Samalla se tarjosi Suomelle tien tuntemattomasta rajamaasta muiden ihailemaksi kansakunnaksi.

Tänään kumpikaan kannustin ei toimi. Miksi lähteä tavoittelemaan mainetta ja kunniaa, kun asiat ovat suhteellisen hyvin niin henkilökohtaisella kuin kansallisella tasolla?

Harvardin yliopiston Michael Porter on jakanut kansantalouksien kehittymisen kolmeen vaiheeseen. Ne ovat raaka-aineperusteinen, investointiperusteinen ja innovaatioperusteinen. Suomessa elettiin metsistä ja pelloista toiseen maailmansotaan saakka. Sitten alkoi voimakkaiden teollisten investointien aika. 1990-luvulla siirryimme Nokian siivittämän innovaatioperusteiseen aikaan. Teoria siis toimii.

Mutta mitä tulee innovaatioperusteisen vaiheen jälkeen? Alamäki. Yhteiskunnat siirtyvät ”varallisuusperusteiseen vaiheeseen”. Ne alkavat nauttia edellisten sukupolvien töiden hedelmistä ja niiden kansallinen kilpailukyky kääntyy laskuun.

Tällä hetkellä Suomi toteuttaa Michael Porterin teoriaa innovaatiokeskeistä vaihetta seuraavasta alamäestä. Ongelma on siinä, että Suomi ei oikeasti ole siirtynyt varallisuuskeskeiseen vaiheeseen. Me vain kuvittelemme niin. Kun vertaamme suomalaisten perheiden, yritysten tai valtion varallisuutta Ruotsiin (puhumattakaan Norjasta, jossa Kojonkoski valmensi) huomaamme olevamme köyhiä kuin kirkon rotat. Meidän mahdollisuudet levätä laakereilla ovat paljon huonommat kuin Norjan, Ruotsin tai Sveitsin.

Mika Kojonkoski ehdottaa ratkaisuksi suomalaisen urheilun alamäkeen sitä, että huippu-urheilulle etsitään uusi rooli, joka sopii nykyiseen yhteiskunnalliseen kehitysvaiheeseen. Kojonkoski on väärässä.

Ratkaisu suomalaisen huippu-urheilun alamäkeen ei ole se, että urheilu sopeutuu yhteiskunnan nykyiseen kehitysvaiheeseen. Päinvastoin. Urheilun pitää kieltäytyä sopeutumasta life-style Suomeen. Sen pitää osoittaa, että sitkeys ja sisu ovat tärkeämpiä kuin hyvä fiilis. Urheilun näyttää mallia muulle yhteiskunnalle. Ei sopeutua siihen.

44 vastausta artikkeliin ”Life-Style Suomi”

  1. Onko huipulla olo oikea tavoite kummallekaan sektorilla? Oletan, että jos tekeminen palkitsevaa… olipa mistä syistä tahansa … niin voi tulla huippua millä sektorilla tahansa … myös elämän laadussa…

  2. Jos urheilija / yrittäjä ihminen yleensä ei sisäistä = halua ymmärtää ponnistelun ja voittamisen tuomaa tuotosta ylitse muun ” ilmaisen ” elämänannin häneltä jää elämä suurelta osin kokematta. Itsensä likoonpano on kadonnutta kulttuuria Suomessa. Olympiavoittaja ei ole sopeutaja, vaan sopeuttaja! Hän on uskaltaja ennen muuta itselleen. Valmentajan tehtävä on saada urheilijansa optimoimaan salaisimmat voimavaransa ja vahvuutensa. Muutos ikuisti varmaa. Kyse on siitä teetkö Sinä sen ennen muita, vai yritätkö seurailla muiden tekemisiä jälkiaallossa. Suomi ja sen urheilija pyörii piirikunnallisella tasolla kuvitellen olevansa maailman napa. Hänen alitajuntaansa ei enää syötetä edes unessa: Euroopan / maailman paras. Ennen näin minunkin urheiluaikansni toimittiin ja sen mukaisesti päivät yöt itsemme likoon laitettiin! Se myös menestyksellä palkittiin ja urheilumaailma ällikällä lyötiin. Helppo elämä ei palkitse, se mädättää mukavuudellaan aina. Suomen Olympiakomitea ei enää aseta Kojonkosken ja Niemisen johdolla edes minimitavoitteta, vaan höpisee mukanaolon ja viivtymisen tärkeydestä. Jos 42. Sijalle jäänyt uimari lausuu suorituksestaan ” ihan hyvä ”jotain on pahast pielessä suomalaisessa huippu-urheilussa! Olen surullinen.

    • ”Olympiavoittaja ei ole sopeutuja, vaan sopeuttaja!” Sama pätee yrittäjään. Jaakko Pöyry ei sopeutunut, muut sopeutuivat häneen. Koska hän sai aikaiseksi.

  4. Kyllähän Suomessa innovoidaan, mutta ne innovaatiot eivät koske teollisia tuotteita tai palveluita joita voisi myydä. Nykyiset innovaatiot koskevat sitä miten velkaa ostetaan ja myydään ja kuinka yrityksen voitto siirretään veroparatiisiin niin, että ei tarvitse maksaa veroja. Ja tämä johtuu osittain siitä, että finanssiväki on saanut vallan yrityksissä.

  5. On vain luonnollista että nykyihmiselle merkitsee enemmän ihmissuhteet ja työn merkityksellisyys kuin talouskasvu tai maailmanmarkkinoiden valloitus. Ahneus kun ei ole jokaisen yksilön vallitsevin luonteenpiirre. Ja hyvä niin, erittäin hyvä.