Valtiotko muka köyhiä? Niiden omaisuus ja sijoitukset ovat suuremmat kuin koko maailman vuotuinen BKT. Kysymys kuuluu, miten saada tämä omaisuus palvelemaan kansalaisten hyvinvointia? Tähän kysymykseen hakevat vastausta Dag Detter ja Stefan Fölster kirjassa The Public Wealth of Nations.

Kirja tuli ulos jo viime vuonna, mutta se ei ole noussut keskusteluun Suomessa. Maailmalla sitä on pidetty tärkeimpänä valtion omistukseen liittyvänä kirjana vuosikymmeniin. FT totesi, että sen otsikko, joka viittaa suoraan Adam Smithin kirjaan The Wealth of Nations, asettaa kirjan kunnianhimon suunnilleen oikeaan luokkaan.

Mitä ruotsalaiset adamsmithit sitten väittävät? He väittävät, että vastakkainasettelun aika on ohi tälläkin sektorilla. Valtiolla on muitakin vaihtoehtoja kuin myydä tai pitää omaisuutta. Se voi ottaa omaisuudestaan kaiken ilon irti. Se voi laittaa laiskat taseet palvelemaan kansalaisten hyvinvointia. Se voi varmistaa, että passiivinen omistus muutetaan rahavirroiksi, joita valtio voi käyttää eläkkeiden maksamiseen tai vaikkapa verojen alentamiseen. Miten temppu tehdään?

Ensin pitää tietenkin tietää mitä omistetaan. Yksi kirjan paljastuksista on, että vain muutama valtio maailmassa tietää edes osapuilleen, mitä maiden oma julkinen sektori omistaa. Pohjoismaat kuuluvat tässäkin suhteessa pieneen vähemmistöön.

Toiseksi omaisuutta pitää hoitaa ammattimaisesti. Kirjailijat ovat selvästi Singaporen mallin kannalla. Siellä huippuammattilaiset hoitavat valtion sijoituksia puhtaasti liiketaloudellisin perustein. Näistä sijoituksista saadaan sitten rahaa valtiolle, joka voi käyttää niitä poliittisin perustein.

Kolmanneksi: poliittinen ohjaus pitää karistaa kauas niistä sijoituksista, jotka ovat luonteeltaan finanssisijoituksia. Siis sellaisia, joiden tarkoitus on tuottaa rahaa. Itse asiassa poliittinen ohjaus pitää tehdä mahdottomaksi.

Miten kirjan ajatukset sopivat Suomen tilanteeseen?

Ensiksi: hallituksen ajatus laiskojen taseiden ottamisesta aktiivisempaan käyttöön saa kirjasta tukea. Toiseksi: Solidiumin alkuperäinen ajatus oli hyvin lähellä Detterin ja Fölsterin suosittelemaa mallia. Kolmanneksi: Solidium ei enää ole lainkaan lähellä kirjan suosittelemaa mallia? Miksi? Siksi, että toimintamallin uskottavuus menee jo ensimmäisestä poliittisesta puuttumisesta. Meillä niitä puuttumisia on ollut vaikka kuinka.

Entä löytyykö kirjasta tukea ”Kehitysyhtiölle”, jolla on poliittisesti valittu hallintoneuvosto? Eipä löydy. Löytyykö sieltä tukea sille, että valtion pitää omistaa yhtiö nimeltä ”Nordic Morning”, joka tarjoaa ”dataan ja analytiikkaan pohjautuvia innovatiivisia ratkaisuja, joissa yhdistyvät strateginen sisältö, palvelumuotoilu, optimaalinen näkyvyys ja asiakasdialogi.” No ei todellakaan.

Viimeinen ajatus: voisiko Singaporen malli oikeasti toimia Suomessa? Olisiko eduskunta valmis siihen, että valtion omistusta hoitaisi huippuammattilaisten joukko, jolle pitäisi tietenkin maksaa huippuammattilaisten palkkaa? Epäilen. Vaikka nämä huippuammattilaiset moninkertaistaisivat valtion omistuksesta saadun hyödyn, heidän saamiaan palkkioita ei Suomessa hyväksyttäisi.

Miten sitten päästäisiin mahdollisimman lähelle Singaporen mallia myös Suomessa? Helpoin tapa siirtyä kirjailijoiden ehdottamaan malliin olisi siirtää valtion sijoitusomaisuus Valtion eläkerahastolle. Siellä sitä hoidettaisiin ammattimaisesti. Tämä olisi niin sanottu köyhän miehen Singaporen malli.