Reaktio eilisessä Financial Timesissa ilmestyneeseen artikkeliini Suomen ongelmista oli sen verran musertava, että otin aamulla lennon Helsinki-Vantaalta Arlandaan. Ruotsalainen veroparatiisi ei kuitenkaan ollut kaikkea sitä mitä oli luvattu, joten päätin palata Suomeen vastaamaan teoistani.

Miksi siis kirjoitin artikkelin? Kirjoitin artikkelin siksi, että minulla oli sanottavaa World Economic Forumille ja niille, jotka pohtivat Euroopan kilpailukykyä. Lisäksi minulla oli sanottavaa Suomelle.

Aloitetaan vanhasta työnantajastani eli World Economic Forumista. WEF:in kilpailukykymittarit ovat hyviä tekemään eroja kehittyvien talouksien välillä. Korruption määrä, teiden kunto, koulujen laatu ja talouspolitiikan pitkäjännitteisyys ovat kriteereitä, jotka erottavat hyvin yhden kehittyvän talouden toisesta. Jos kehittyvä maa x saa paremmat pisteet näistä asioista, on todennäköistä, että se on sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä kilpailukykyisempi kuin nousevat talous y. Mutta miten verrata OECD-maita, joissa ei juuri ole korruptiota, jossa koulut ovat suhteellisen hyviä ja tiet päällystettyjä? Minun näkemykseni mukaan WEF:in kilpailukykymittarit eivät ole hyviä kehittyneiden maiden vertailuun. Tämä on vakava ongelma, sillä yksi johtamisen perussääntö on, että sitä saat mitä mittaat.

Siirrytään sitten Eurooppaan. On todellakin huolestuttavaa, jos Euroopalla menee niin huonosti, että Suomi on EU:n kilpailukykyisin maa. Jos näin oikeasti on, täytyy jonkun soittaa hälytyskelloja.

Tullaan sitten lopulta Suomeen. Kukaan ei ole väittänyt, että analyysini olisi ollut pielessä. Päinvastoin. Minua on moitittu siitä, että olen mennyt paljastamaan totuuden Suomesta ulkopuolisille. Jos Suomi olisi sotatilassa hyväksyisin kritiikin. Jos kansainväliset rahoittajat uhkaisivat jättää Suomen, en olisi juttua julkaissut. Mutta Suomi ei ole sotatilassa eivätkä kansainväliset rahoittajat pohdi (toisin kuin 1990-luvulla) rahahanojen laittamista kiinni. Suomi on syvässä rauhantilassa oleva eurooppalainen yhteiskunta, jonka kansalaisilla on paljon annettavaa eurooppalaiseen keskusteluun. On oma valintamme osallistummeko keskusteluun 1970-lukulaisella propagandalla vai avoimilla argumenteilla. Minä olen avoimen argumentoinnin kannalla. Olen sitä mieltä, että sekä maineemme että kunniamme kasvavat siitä, että uskallamme olla itsekriittisiä silloin, kun siihen on aihetta. Mielestäni yhä on.