Vakuuttava kuntaraportti

Olen nyt kahlannut läpi “Elinvoimainen kunta” -raportin. Vaikuttaa siltä, että ratkaisevan tärkeä asia on saanut ansaitsemansa huomion. Selvitys on yksityiskohtainen, vakuuttava ja totuutta silmiin katsova. Onnittelut työryhmälle.

Ehdotus kuntamäärän pudotuksesta noin seitsemäänkymmeneen tulee saamaan aikaan poliittisen myrskyn. Mielestäni on hyvä, että työryhmä erehtyy mieluummin radikaalin reformin kuin valmiiksi vesitetyn kompromissin suuntaan. Kompromisseja tullaan matkan varrella kuitenkin tekemään.

Lopuksi tärkeä asia: kauppakamarit tukevat kuntareformia, mutta emme ole ottaneet kantaa minkään lopullisen mallin puolesta. Samaa pätee niihin yritysjohtajiin, jotka kauppakamarikyselyssä ilmaisivat suuren (86 prosentin) tuen kuntauudistukselle.

Kuntaraportti antaa erinomaisen pohjan keskustelulle ja päätöksenteolle. Paras argumentti voittakoon!

MEP-tilannekatsaus

Kysymys siitä, otanko MEP-paikan vastaan on jälleen noussut esiin. Tässä lyhyt tilannekatsaus:

Sain ennen joulua tietää, että Euroopan parlamentin selkeytettyjen sääntöjen mukaan on mahdollista yhdistää MEP:in rooli ja nykyinen työni Keskuskauppakamarin toimitusjohtajana. Tällä hetkellä on kysymys siitä onko yhdistäminen järkevää. Tämän asian päättää työnantaja. Päätöstä ei ole vielä tehty.

Kun otin nykyisen työni vastaan lähdin siitä, että hoidan sen mahdollisimman hyvin.

Perustuslakituomioistuin?

Irtautuuko kansanedustaja poliittisesta roolistaan astuessaan Perustuslakivaliokunnan ovesta sisään? En ole varma.

Kysymys on ajankohtainen EU:n kriisirahaston päätöksentekoa koskevan kiistan vuoksi. Kun tuli tieto, että rahojen maksua liittyvät päätökset tehtäisiin EU:ssa määräenemmistöpäätöksillä, perustuslakivaliokunta terhakoitui. Se pyysi lausunnon tai pari ja ratkaisi asian tuosta noin vaan. Päätöksentekoa ei hidastanut se, että kaikki yksityiskohdat eivät olleet tiedossa.

Voi olla, että päätöksentekoa siivitti viileä harkinta, perustuslain syvällinen sisäistäminen, aiempien ratkaisujen osaaminen sekä tulkintatradition tunteminen. Voi myös olla, että opposition pelko motivoi ratkaisua.

Perustuslain toteutumista voidaan valvoa kahdella tapaa. Joko maassa on perustuslakituomioistuin, joka antaa lausuntoja lakien ja kansainvälisten sopimusten perustuslainmukaisuudesta. Tai maassa on perustuslakivaliokunta. Ensimmäisessä vaihtoehdossa perustuslain toteutumista valvovat tuomarit. Toisessa poliitikot.

Suomessa on käytössä jälkimmäinen malli. Tämä tarkoittaa samat henkilöt, jotka säätävät lakeja arvioivat niiden perustuslaillisuutta.

Suomen järjestelmän erityispiirre on perustuslakiprofessoreiden suuri valta. Kun kansanedustajat tietävät, että heidän toimintansa on suurennuslasin alla, he turvautuvat ulkopuolisiin asiantuntijoihin, jotka yleensä ovat proffia.

Ongelma on se, että professoreista tulee helposti asian ratkaisijoita. Jos asiantuntijat sanovat a, on perustuslakivaliokunnan vaikea sanoa b.

Eikö olisi parempi, että perustuslaillisuuden ratkaisisivat tuomarit eivätkä poliitikot tai professorit? Eikö olisi aika pohtia perustuslakituomioistuimen soveltuvuutta Suomeen?

Onko realismi tullut ilmastopolitiikkaan?

Olen pitkään kritisoinut ilmastoneuvotteluja siitä, että idealismi on ottanut selkävoiton realismista. Tapahtuiko Durbanissa muutos?

Durbanin ilmastokokouksen lopputulos oli monien mielestä laiha. Tottahan se on: sopimus siitä, että tehdään tulevaisuudessa uusi sopimus, ei kuulosta järisyttävältä läpimurrolta. Mutta jos lopputulosta vertaa siihen, että ei olisi sovittu mistään, on kyseessä askel oikeaan suuntaan.

Verrataanpa tilannetta Kioton sopimukseen (tai tarkemmin: Kioton sopimuksen pöytäkirjaan), joka saatiin valmiiksi 1992. Tuolloin idealistiset ilmastoneuvottelijat olivat sitä mieltä, että oli parempi jättää USA sopimuksen ulkopuolelle kuin muokata sellainen sopimus, johon USA olisi voinut tulla mukaan. Idealismi selätti realismin. Tuloksena tästä suurimmat päästäjät (USA ja Kiina) jäivät rajoitusten ulkopuolelle.

Durbanissa toimittiin toisin. Tavoitteena oli saada kaikki mukaan millä keinolla hyvänsä.

Ja mitä keinoa sitten käytettiin? No, perinteistä reaalipolitiikan keinoa eli liittoutumista. Eurooppa liittoutui kehitysmaiden sekä eniten ilmastonmuutoksesta kärsivien maiden kanssa. Tämä tarkoitti sitä, että G77 (eli kehitysmaiden ryhmä) ei ollutkaan enää Kiinan ja Intian kanssa samassa rintamassa. Ne olivat panemassa painetta Kiinalle ja Intialle suostua yhteiseen lähestymistapaan. USA ei taas katsonut voivansa jäädä pois, jos kerran Kiina on mukana.

Me emme tiedä syntyykö tulevina vuosina fiksu ilmastosopimus. Mutta sen tiedämme, että jos Durbanissa ei olisi päästy sopuun etenemistavasta, ei kansainvälistä sopimusta koskaan tulisi.

Durban osoitti, että idealismin ajamisessa tarvitaan realismia. Muutoin maailma ei parane.

EVAn Eurooppa

Uuden EVA raportin parasta antia on Jorma Ollilan, Veli Sundbäckin ja Sakari Tammisen kirjoitus “Eurooppalainen uskonpuhdistus”.

Uskonpuhdistus on radikaali metafora. 1500-luvun uskonpuhdistus johti Euroopan jakautumiseen.Onko edessä uusi jako?

Kirjoittajat eivät tätä sano. Heille uskonpuhdistus tarkoittaa “eettistä itsetutkiskelua, valtarakenteiden kriittistä tarkastelua, harhautuneiden käytäntöjen oikaisemista sekä palatsijuonittelujen ja etupiirien hajottamista”. On tietenkin mahdollista, että tämänkertainen uskonpuhdistus ei johda Euroopan jakautumiseen. Mutta on myös mahdollista, että historia toistaa itseään.

Jatketaanpa metaforaa hieman.

Martin Lutherin uusi versio on tietenkin Angela Merkel. Merkel ei usko anekauppaan eli valtionvelkojen poispyyhkimiseen. Hän vaatii velkaantunneita tekemään parannuksen. Hän julkaisee teesit, jotka viitoittavat tien parempaan Eurooppaan.

Teesejä ei kuitenkaan hyväksytä kaikkialla. Heikkouskoiset kuuntelevat mieluummin Joseph Stiglitziä ja Paul Krugmania, jotka sanoivat, ettei anekaupassa ole mitään pahaa. Parannusta ei tarvitse tehdä, koska Keskuskuspankki voi päästää kaikki synneistä painamalla lisää rahaa. Ainoa mitä tarvitaan on luja usko stimuluksen voimaan.

Mikä on lopputulos? 1500-luvulla Eurooppa jakautui katoliseen, protestanttiseen, anglikaaniseen ja kalvinistiseen Eurooppaan. Mikä on uuden uskonpuhdistuksen jälkeinen Euroopppa?

Ryhmä 1: uuskatolinen etelä-Euroopppa. Ranska johtaa tätä ryhmää, johon kuuluvat Espanja, Portugali ja Italia. Kreikkaa ei oikein suvaita tässä(kään) ryhmässä. Siksi suunnitelmia tehdään sen hivuttamiseksi ulos Eurosta. Sitäpaitsi: Kreikkahan kuuluu ortodoksiseen eikä katoliseen Eurooppaan!

Ryhmä 2 eli uusprotestantit. Tähän kuuluvat Saksa ja muut Euro-uskoiset maat, jotka pitävät valtion talouden kunnossa. Suomi jatkaa Mikael Agrikolan viitoittamalla tiellä ja on mukana Saksan ryhmässä.

Ryhmä 3 eli uusanglikaanit. Ryhmän johtaja on tietenkin Yhdistyneet kuningaskunnat. Tämän ryhmän kannattajat uskovat vapaakauppaan ja markkinatalouteen. He eivät halua alistua Saksan valtaan. Irlanti kuuluisi mielellään tähän ryhmään, mutta valitettavasti se on sitonut itsensä uusprotestantteihin eurolla. Ruotsi ja Tanska eivät historiallisesti kuuluisi tähän ryhmään, mutta ovat mukana siksi, että euroon liittyminen ei todellekaan kiinnosta (eikä katolisiin tunneta vetoa).

Ryhmä 4 eli uuskalvinistit. Sveitsi jatkaa yksin niin kauan kun pankit saavat toimia vapaasti. Norja liittyyä tähän ryhmään, koska silläkin on varaa olla yksin.

Kuin vuonna 1941…

Suomi heitti kohtalonsa Saksan kanssa yhteen 70 vuotta sitten. Niin myös tänään. Tuolloin kävi huonosti. Tällä kertaa käy paremmin. Niin vielä uskon.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että meneillään oleva talouskriisi on helpointa ymmärtää maailmansotana ilman aseita. Suuret muutokset valtioiden välisissä voimasuhteissa kanavoituivat ennen suursotien kautta. Nykyään ne kanavoituvat finanssi- ja talouskriisien kautta. Tämä taustana sille, että käytän muuten ehkä kyseenalaista metaforaa “aseveljeydestä”.

Katsoi asiaa miltä kulmalta tahansa, tosiasia on, että Suomi on taas kerran heittänyt kohtalonsa Saksan varaan. Jos euroalue hajoaa, todennäköistä on, että Suomi jatkaa rahaliitossa Saksan kanssa. Näin tapahtuu riippumatta siitä, onko mahdollinen uusi valuutta-alue suuri tai pieni. Todennäköistä on, että myös Viro on tuossa liitossa mukana.

Jos Euro säilyy – johon itse vieläkin uskon – hakee Suomi itselleen paikan Saksan luotettavana kumppanina. Tämä on ollut Suomen strategia siitä saakka kun vakuusseikkailusta päästiin eroon. (Itse asiassa hyviä suhteita Saksaan vaalittiin jopa sekavan vakuusprojektin aikana.)

Saksa on ollut Suomen kumppani historian käännekohdissa ennenkin. Joskus lopputulema on ollut Suomelle hyvä, joskus huono. Tällä kertaa Saksan kyydissä olo tuntuu parhaalta vaihtoehdolta.

Palaan strategian epäkohtiin seuraavassa blogissa.

Musiikkitalo on vuoden rakennus!

Rakennusinsinööriliitto pyysi minua valitsemaan Vuoden rakennuksen. Valitsin Musiikkitalon. Jaetulle toiselle sijalle asetin Crusellin sillan Jätkäsaaressa sekä Messukeskuksen laajennuksen Käpylässä. Alla perusteet.

Musiikkitalo on keskeiselle paikalle rakennettu kansainväliset mitat täyttävä julkinen rakennus. Kaikesta huomaa, että kyseessä on musiikin esittämistä ja nauttimista varten rakennettu tila, musiikin pyhättö. Akustiikka on loistava; esiintymiselle, harjoittelulle ja kuuntelulle varatut tilat toimivat. Kokonaisuus on nautinnollinen.

Rakennus istuu kulttuurihistoriallisesti tärkeään kaupunkimiljööseen hyvin. Se jäsentää tilaa, jota reunustavat yhtäällä Eduskuntatalo ja Mannerheimintie; toisaalla Töölönlahti, Sanomatalo ja Kiasma. Musiikkitalon eteen muodostuva aukio antaa Kiasman ympärille ilmaa ja saa sen näyttämään vaikuttavammalta kuin ennen.

Rakentamisen laatu on korkea. Elinkaari on otettu huomioon 200 vuoden perspektiivillä! Projekti pysyi aikataulussa huolimatta siitä, että hankkeessa oli lukuisia omistajia ja osapuolia ja se oli logistisesti erittäin haastava.

Aivan täydellinen musiikkitalo ei vielä ole. Naulakoilla on esitysten jälkeen valtaisa ruuhka; tähän voidaan varmasti löytää ratkaisu miettimällä ihmisvirrat ja palvelu uudelleen. Akustiikassakin on pientä virittämistä: soololaulajien äänet kuuluvat himmeinä katsomon joissakin osissa. Tähänkin varmasti löytyy ratkaisu kun talo saadaan ajettua kunnolla sisään.

Musiikkitalo on hieno kokonaisuus, joka tuottaa iloa musiikin tekijöille ja harrastajille. Se toimii soivana käyntikorttina kansainvälisille vieraille. Musiikkitalo on kaikkien suomalaisten musiikillinen olohuone, joka edustaa suomalaisen rakentamisen hienoa perinnettä, korkeaa laatua.

Siitä saakka kun Eliel Saarinen suunnitteli Helsingin keskustaa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, on Töölönlahden alue ollut ”work in progress”. Musiikkitalon myötä kokonaisuus alkaa muotoutua.

Kunniamaininnan saajien perustelut:

Crusellin silta on linjakas ja hieno älysilta, joka edustaa siltarakentamisen terävintä kärkeä. Se on loistava maamerkki Jätkäsaarelle. Siinä yhdistyy esteettisyys, ekologisuus ja laatu. Crusellin silta tekee Jätkäsaarelle sen, minkä Musiikkitalo tekee Helsingille ja koko Suomelle.

Messuhallikin voi olla kaunis! Messukeskuksen laajennuksen kauneus syntyy sekä kaarevasta muodosta, että merialumiinin, lasin ja betonin hienosta yhdistelmästä. Tilassa on maalämpö ja sertifioitu ympäristöjärjestelmä. Se on täynnä innovatiivisia ratkaisuja. Se muistuttaa lentokonehallia, koska sen sisällä ei ole yhtään pylvästä. Rakentaminen toteutettiin ilman keskeytystä messutoiminnalle muissa halleissa.

Voimme olla ylpeitä kaikista kolmesta finaaliin päässeestä rakennuksesta.

Viron ihme

Viron talous kasvaa 8 prosenttia tänä vuonna. Työttömyys on kääntynyt laskuun. Eniten ihmetyttää kuitenkin Eestin edistyksellisyys tietoyhteiskuntana.

Verrataanpa naapureita:

Yritin äskettäin tehdä erään yhdistyksen veroilmoituksen netissä. Helpommin sanottu kuin tehty. Keskustelin palveluohjaajan kanssa puhelimessa samalla kun täytin tietoni, menin Katso-sivulle, käytin oman pankkini palvelua tunnistautumiseen, valitsin salasanan ja pääkäyttäjäsalasanat (neljä kpl). Printtasin palveluohjaajan kehotuksesta kaksi eri paperia taltioitavaksi. Sitten jäin odottamaan sähköpostia, joka mahdollistaisi veroilmoituksen tekemisen. Näin Suomessa.

Virossa on jokaisella sähköinen henkilökortti, joka on samalla ajokortti ja johon on yhdistetty auton rekisteriote. Sitä voi käyttää kuukausikorttina bussissa. Pian se toimii myös kauppojen bonuskorttina. Sähköinen allekirjoitus on laajalle levinnyt ja hyväksytään kaikkialla. Sen avulla voi esimerkiksi perustaa yrityksen 18 minuutissa. Kaikki veroilmoitukset tehdään netissä. Netin kautta myös äänestetään: viime vaaleissa neljännes äänesti netin välityksellä. Jokaisella on oma valtion antama sähköpostiosoite. Sähköinen resepti on käytössä. Koululaisten läksyt näkyvät netissä, samoin ilmoituksesta sijaisista ja kokeista. Ja niin edespäin.

Suomessa sanotaan aina, että helppohan se Viron on rakentaa näitä digitaalisia palveluja, kun sai aloittaa puhtaalta pöydältä. Totta varmasti toinen puoli. Toisaalta: kyllä Suomen pitäisi vihdoinkin tehdä ryhtiliike näissä asioissa.

Lennart Meri vai Urho Kekkonen?

Presidenttiehdokkaat Suomessa haluavat lisätä presidentin valtaa. Ehkä heidän kanattaisi ottaa mallia Virosta.

Viron presidentillä on vähemmän valtaa kuin Suomen presidentillä. Silti Viron kaksi viimeistä presidenttiä ovat olleet suuria eurooppalaisia vaikuttajia. Lennart Meri oli 1990-luvun merkittävin poliitikko Saksan pohjoispuolella. Tomas Ilves on laajasti arvostettu keskustelija, mielipidevaikuttaja ja ajattelija.

Näiden kahden presidentin asema ei ole perustunut perustuslakiin vaan ajatusten ja arvojen selkeyteen. Sellainen on vahvaa presidenttiyttä.