Naton virhe

Monet georgialaiset syyttävät Natoa nykyisestä kriisistä. Heidän mukaansa Nato jätti Georgian Venäjän armoille, kun se viime huippukokouksessa kieltäytyi aloittamasta jäsenyyteen johtavaa MAP-prosessia Georgian kanssa. (MAP on Membership Action Plan.)

NATOn päätös oli huono, mutta eri syystä. Jos NATO olisi myöntänyt Georgialle MAP:in Bucharestin kokouksessa olisi yksi vaatimuksista ollut, että rajakonfliktit naapureiden kanssa on hoidettava rauhanomaisesti pois. NATO olisi siten voinut estää Georgiaa toimimista harkitsemattomasti.

Nyt Georgia käveli Venäjän rakentamaan ansaan eikä näytä kovin helposti pääsevän siitä pois.

Teitä vai ohjuksia?

Svetogorskin asukkaat käyvät uutisten mukaan kuumina (MTV3, Huomenta Suomi 18.3.2008). Syynä ovat huonot tiet, jotka ovat täynnä rekka-autoja. Ongelma ei rajoitu Suomen itärajalle. Huono infrastruktuuri on Venäjän iso ongelma.

Samaan aikaan Venäjä aikoo käyttää viiden vuoden aikana 200 miljardia dollaria puolustusvoimien aseistuksen uusimiseen. Syynä on ”uusi varustelukilpailu, jonka ovat aloittaneet maailman kehittyneimmät maat”.

Yleensä en ole innostunut ”aseita vai voita” -vertauksista. Mutta nyt olen sitä mieltä, että Venäjä tekisi palveluksen itselleen ja muille, jos se laittaisi infrastruktuurinsa kuntoon ja jättäisi sapelien kalistelun vähemmälle.

Eli teitä mieluummin kuin ohjuksia.

Itsevarma Venäjä

Dmitri Trenin, joka toimii Carnegie Moscow Centerin palveluksessa, on kuvannut Venäjän itsevarmuutta ytimekkäällä sanonnalla. Hänen mukaansa Kreml uskoo, että ”Russia is up, America down and Europe out”.

Suomeksi sanottuna: Venäjä on matkalla ylöspäin, Yhdysvallat alas, ja Eurooppa on kokonaan ulkona kuvioista.

Venäjän itsevarmuus näkyy kaikessa. Siihen on kai syytä tottua.

Venäjä, Venäjä, Venäjä…

Puolustusministeri Jyri Häkämiehen puhe ei ole niin huono kuin yleisesti luullaan. Päinvastoin. Se sisältää kaksi merkittävää ajatusta.

Puolustuministerin Washingtonissa pitämä puhe (kts. linkki alla) on saanut huomiota siksi, että Häkämies totesi ”maantieteellisestä sijainnistamme johtuen Suomen kolme pääasiallista turvallisuushaastetta ovat: Venäjä, Venäjä, Venäjä.”

Näin ei ole totuttu sanomaan. Muinaiset suomalaiset käyttivät karhusta kiertoilmauksia mesikämmen ja metsän valtias. Kylmän sodan suomalaiset käyttivät Neuvostoliitosta kiertoilmauksia itäinen naapuri ja ystävällismielinen suurvalta.

Pitäisikö kiertoilmauksia käyttää myös Venäjästä?

Häkämies on sitä mieltä, että asioista on tarpeen puhua niiden omilla nimillä. Miksi?

Kuvittelisin, että Häkämiehellä oli kaksi tavoitetta. Hän halusi kertoa, että Washingtonin Venäjä-analyysi kaipaa päivitystä. Venäjän mahti ja käytös on muuttunut sitten 1990-luvun, jolloin Venäjä-analyysi viimeksi kunnolla päivitettiin. Viesti on tärkeä juuri nyt, kun Yhdysvallat miettii vetäytymistä Irakista, suhdettaan Eurooppaan ja rooliaan maailmassa.

Toiseksi hän halusi kertoa, että suomalaiset miettivät puolustusratkaisuaan suhteessa Venäjään. Jos Nato jäsenyys ei oleellisesti paranna maamme turvallisuutta, eivät suomalaiset halua sotilasliittoon liittyä. Tämäkin on tärkeä viesti aikana, jolloin Suomen asemaa sotilasliiton ulkopuolella yhä useammin ihmetellään.

Jos olisin Häkämies, tekisin pian vierailun Venäjälle. Kuvittelen nimittäin, että hänen sanomansa on pantu merkille myös siellä.

Turvallisuuspolitiikan paradoksi

Suomen turvallisuuspolitiikan paradoksi on, että Suomi ajattelee liittyvänsä Natoon, jos Venäjä alkaa uhitella. Venäjä taas ajattelee estävänsä Suomen liittymisen – uhittelemalla, jos tilanne vaatii.

Vladimir Putin vastasi Moskovassa suomalaisen toimittajan kysymykseen Suomen Nato-jäsenyydestä. Putinin mukaan Suomen Nato-jäsenyys ei ole toivottava asia. Tämä toki jo tiedettiin, mutta silti Putinin vastaus toimittajan kysymykseen selkeytti asetelmia.

Suomen turvallisuuspolitiikka perustuu ajatukseen siitä, että voimme liittyä Naton jäseneksi jos Venäjän ja EU:n suhteet oleellisesti heikkenevät. (Tämä on se niin sanottu Nato-optio.) Venäjän Suomi-politiikkaa perustuu ajatukseen siitä, että Suomen Nato-jäsenyys on estettävä. Tavoitteissa on melko selvä ristiriita.

Suomen kannalta tilannetta pahentaa se, että enää ei ole lainkaan selvää, että Suomi pääsisi vaivattomasti Naton jäseneksi, jos tarvetta tulisi.

Naton näköpiiristä Suomi ei enää ole mahdollinen jäsen vaan ei-jäsen. Syitä statuksen muutokseen on kaksi. Ensiksi: Yli kymmenen vuotta kestänyt puhe Nato-optiosta ei ole enää uskottavaa. Joko Suomi liittyy tai ei. Ikuisesti ei voi porstuaan jäädä. Toiseksi: valtiojohdon viimesyksyinen sekoilu, jossa ensin suljettiin Nato-optiota ja sitten taas avattiin, lähetti selkeän viestin Suomea seuraaville Naton virkamiehille: Suomi on joko päätynyt tai päätymässä siihen, että Nato ei kiinnosta.

Turvallisuuspolitiikkamme paradoksi voidaan määritellä seuraavasti: Suomi varautuu tarvittaessa liittymään Naton jäseneksi, mutta liittymisen onnistumista ei enää voi taata. Onko turvallisuuspolitiikkaa siis hoidettu hyvin?

Venäjä on muodissa

Venäjä on Arkadianmäellä muodissa.

Torstaina 25.1.2007 Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi kolme Venäjä-skenaariota. Pikkuparlamentin seminaaritila oli tulvillaan. Paikalla oli poliitikkoja, asiantuntijoita ja jopa yritysjohtajia.

Seuraavana päivänä olin Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kuultavana samasta aiheesta. Toinen kuultavista oli Suomen Pankin Pekka Sutela. Valiokunnan jäsenet olivat lähestulkoon kaikki paikalla. Keskustelu oli vilkasta ja kysymykset hyviä.

Suomi eroaa muista tuntemistani maista siinä, että se innostuu yhdestä ulkopoliittisesta asiasta kerralla. 1990-luvun alussa innostuttiin Euroopan unionista. Tämä tarkoitti sitä, että Pohjoismaat ja Venäjä unohdettiin yli kymmeneksi vuodeksi. Sitten alettiin puhua Kiinasta ja Intiasta. Muutama vuosi sitten löydettiin Pohjoismaat uudelleen. Nyt on sitten Venäjän aika. Mikä lienee seuraava muoti-ilmiö?