Onko realismi tullut ilmastopolitiikkaan?

Olen pitkään kritisoinut ilmastoneuvotteluja siitä, että idealismi on ottanut selkävoiton realismista. Tapahtuiko Durbanissa muutos?

Durbanin ilmastokokouksen lopputulos oli monien mielestä laiha. Tottahan se on: sopimus siitä, että tehdään tulevaisuudessa uusi sopimus, ei kuulosta järisyttävältä läpimurrolta. Mutta jos lopputulosta vertaa siihen, että ei olisi sovittu mistään, on kyseessä askel oikeaan suuntaan.

Verrataanpa tilannetta Kioton sopimukseen (tai tarkemmin: Kioton sopimuksen pöytäkirjaan), joka saatiin valmiiksi 1992. Tuolloin idealistiset ilmastoneuvottelijat olivat sitä mieltä, että oli parempi jättää USA sopimuksen ulkopuolelle kuin muokata sellainen sopimus, johon USA olisi voinut tulla mukaan. Idealismi selätti realismin. Tuloksena tästä suurimmat päästäjät (USA ja Kiina) jäivät rajoitusten ulkopuolelle.

Durbanissa toimittiin toisin. Tavoitteena oli saada kaikki mukaan millä keinolla hyvänsä.

Ja mitä keinoa sitten käytettiin? No, perinteistä reaalipolitiikan keinoa eli liittoutumista. Eurooppa liittoutui kehitysmaiden sekä eniten ilmastonmuutoksesta kärsivien maiden kanssa. Tämä tarkoitti sitä, että G77 (eli kehitysmaiden ryhmä) ei ollutkaan enää Kiinan ja Intian kanssa samassa rintamassa. Ne olivat panemassa painetta Kiinalle ja Intialle suostua yhteiseen lähestymistapaan. USA ei taas katsonut voivansa jäädä pois, jos kerran Kiina on mukana.

Me emme tiedä syntyykö tulevina vuosina fiksu ilmastosopimus. Mutta sen tiedämme, että jos Durbanissa ei olisi päästy sopuun etenemistavasta, ei kansainvälistä sopimusta koskaan tulisi.

Durban osoitti, että idealismin ajamisessa tarvitaan realismia. Muutoin maailma ei parane.

Tafta

Kannattaako ulkoministerin tehdä aloitteita, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia tulla nopeasti hyväksytyksi? Alex Stubb ehdotti alkuvuodesta Lontoossa, että Yhdysvaltain ja Euroopan välille perustettaisiin vapaakauppa-alue (Transatlantic Free Trade Area – TAFTA). Aloite sai ristiriitaisen vastaanoton.

Kriitikot totesivat, että aloitteella ei ole mahdollisuuksia mennä läpi. Syitä on lukemattomia. Niin kauan kun EU ei ole valmis luopumaan yhteisestä maatalouspolitiikasta, ei vapaakauppasopimusta voida solmia. Niin kauan kun Dohan neuvottelukierrosta pidetään hengissä, eivät Eurooppa ja USA voi lähteä sooloilemaan. Niin kauan kun Obamalla on kädet täynnä muita hommia, ei uuteen kunnianhimoiseen hankkeeseen haluta tarttua. Ja sitäpaitsi: sanat Eurooppa ja vapaakauppa eivät oikein kuulu Obaman sanavarastoon.

Kannattajat katsovat, että jokaisen aloitteen ei tarvitse johtaa suoraan toimintaan. Tärkeää on myös maalata visio haluttavasta tulevaisuudesta. Stubbin visiossa USA ja Eurooppa toimivat niin kuin saarnaavat: vapaakaupan puolesta muille tietä näyttäen.

Jos monenkeskinen kauppajärjestelmä sakkaa nykyistä(kin) pahemmin, ovat uudet ajatukset tarpeen. Jos Kiinan nousu on vielä nopeampaa kuin nyt ajatellaan, ovat uudet ajatukset tarpeen.

Alex kuuluu siihen harvalukuiseen ulkoministerien joukkoon, jolla on sanottavaa aikamme suuriin kysymyksiin. Tämä tekee hänestä kiinnostavan ja relevantin kansainvälisessä yhteistyössä. Näin siitä huolimatta, että kaikkia hänen ajatuksiaan ei panna heti täytäntöön.

Iso Sveitsi

Eurooppa ei näytä saavan korkean profiilin presidenttiä. Eikä EU:n ulkoministeriksi näytä löytyvän valovoimasta ehdokasta. Euroopasta on siis tulossa suuri Sveitsi.

Vain harva sveitsiläinen tietää, kuka on maan presidentti tai ulkoministeri. Pääasia on, että asiat hoituvat eikä hallitus liikaa puutu ihmisten tai kantonien elämään. Eurooppa näyttää seuraavan Sveitsin viitoittamalla tiellä.  Tänään todennäköisesti paljastuu, että presidentiksi tulee joku harvan tuntema belgialainen, hollantilainen tai suomalainen. Kyllä kai se näinkin menee.

Itsevarma Venäjä

Dmitri Trenin, joka toimii Carnegie Moscow Centerin palveluksessa, on kuvannut Venäjän itsevarmuutta ytimekkäällä sanonnalla. Hänen mukaansa Kreml uskoo, että ”Russia is up, America down and Europe out”.

Suomeksi sanottuna: Venäjä on matkalla ylöspäin, Yhdysvallat alas, ja Eurooppa on kokonaan ulkona kuvioista.

Venäjän itsevarmuus näkyy kaikessa. Siihen on kai syytä tottua.