Episodi Bulevardilla

”Ei ilmaista työtä Suomeen!” Näin huusi duunari Bulevardilla, kun tunnisti minut. Varmuuden vuoksi hän lisäsi vielä ”p…kele!”

Kysymys oli tietenkin matalapalkkakeskustelusta eli siitä tarvitaanko Suomeen lisää matalapalkkatyötä.

Jos kaveri olisi ollut vähemmän uhkaava, olisin pysähtynyt ja sanonut: ”Ei kysymys ole Sinun palkkasi alentamisesta vaan siitä, että Sinulle voidaan palkata avustajaksi pitkäaikaistyötön tai maahanmuuttaja, joka saa pienempää palkkaa kuin mitä työehtosopimukset määräävät.”

Ehkä parempi, että en pysähtynyt keskustelemaan, sillä kääntyessäni ympäri kaveri näytti minulle nyrkkiä.

Episodi sai minut surulliseksi kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että matalapalkkatyö nähdään jonkinlaisena ”köyhät kyykkyyn” -politiikkana, vaikka se on kaikkea muuta. Se on mahdollisuus työllistää niitä työttömiä, joilla ei muuten ole mahdollisuuksia työmarkkinoille. Tilastojen mukaan heikosti työllistyviä ryhmiä ovat esimerkiksi pakolaiset ja vain peruskoulun käyneet nuoret.

Toinen syy siihen, että episodi sai minut surulliseksi, on se, että moni puolue kilpailee tuon Bulevardia kävelleen duunarin äänestä. Eikä yksikään duunarin äänestä kilpaileva puolue ole valmis sanomaan, että matalapalkkatöiden lisääminen parantaisi sekä työttömien että työssäkäyvien tilannetta Suomessa. Päinvastoin; ne myötäilevät duunaria, vaikka tietävät, että joustamattomat palkat tarkoittavat kolmea asiaa: suurta työttömien määrää, alhaista työllisyyttä ja korkeaa veroastetta.

Asenteiden muutos tässä asiassa ei tule olemaan helppoa. Suomalainen lähtee oikeutetusti siitä, että omalla palkalla pitää pystyä elämään. Lähtökohta on oikea, mutta jos työ tuottaa työnantajalle niin vähän lisäarvoa, ettei siitä ei kannata maksaa taulukkopalkkaa, on tilanne toinen. Silloin vaihtoehtoja on kaksi. Joko työnhakija jää työttömäksi tai veronmaksaja tulee apuun.

On parempi, että yritys maksaa osan elämiseen tarvittavasta palkasta ja veronmaksajat loput – jos vaihtoehtona on työttömyys. Tämä voi toteutua monella eri tavalla: negatiivinen tulovero olisi linjakkain ratkaisu, mutta muitakin on. Hyvin toteutettu perustulo toimisi myös.

Life-Style Suomi

Suomalainen olympiaurheilija ei eroa oleellisesti suomalaisesta yritysjohtajasta, joka harrastaa triathlonia. Molemmat ottavat treenauksen tosissaan, syövät oikeita aineksia, hiovat tekniikkaa – ja hakevat kisoista hyvää kokemusta. Sekä olympiaurheilija että johtajatriathlonisti ovat life-style urheilijoita.

Ilmiö ei rajoitu urheiluun. Suomesta on tullut life-style Suomi. Emme enää tavoittele loistavia tuloksia, mainetta tai kunniaa. Tavoittelemme hyvää fiilistä. Haluamme että työllämme on merkitystä. Haluamme kehittyä ihmisinä. Haluamme, että meillä on hyvät ihmissuhteet. Nämä ovat tärkeitä asioita – fundamentaalisia jopa – mutta niillä ei voiteta kultamitaleita, valloiteta maailmanmarkkinoita tai saada Suomen talouden suuntaa käännettyä.

Valitse mikä tahansa talouselämän tai kulttuurin ala ja vertaa tämän hetken suorituksia viime vuosisadan vastaaviin. Olemmeko menneet eteenpäin?

Arkkitehtuuri ja design? Ei yhtään Aaltoa tai Saarista, ei yhtään Franckia tai Sarpanevaa. Kirjallisuus ja musiikki? Ei yhtään Sibeliusta tai Linnaa, ei yhtään Veijo Merta tai Reino Helismaata. Politiikka? Ei yhtään Kekkosta, ei yhtään Lipposta. Talouselämä? Ei yhtään Jaakko Pöyryä, ei yhtään Jorma Ollilaa.

Suurta romahdusta yritysjohtajien, arkkitehtien, kirjailijoiden tai urheilijoiden laadussa en usko tapahtuneen. Mutta jotain on tapahtunut asenteissa ja arvoissa. Tai kannustimissa.

Älyllisesti kiinnostava ja monipuolisesti lahjakas Mika Kojonkoski ei selitellyt Suomen huonoa olympiamenestystä televisiossa 12.8.2016. Sen sijaan hän laittoi menestyksen puutteen yhteiskunnallisiin ja historiallisiin raameihin. Hänen ajatuksensa kulki suunnilleen näin: aiemmin urheilu tarjosi ahkeralle ja päättäväiselle nuorelle tien maineeseen ja suureen maailmaan. Samalla se tarjosi Suomelle tien tuntemattomasta rajamaasta muiden ihailemaksi kansakunnaksi.

Tänään kumpikaan kannustin ei toimi. Miksi lähteä tavoittelemaan mainetta ja kunniaa, kun asiat ovat suhteellisen hyvin niin henkilökohtaisella kuin kansallisella tasolla?

Harvardin yliopiston Michael Porter on jakanut kansantalouksien kehittymisen kolmeen vaiheeseen. Ne ovat raaka-aineperusteinen, investointiperusteinen ja innovaatioperusteinen. Suomessa elettiin metsistä ja pelloista toiseen maailmansotaan saakka. Sitten alkoi voimakkaiden teollisten investointien aika. 1990-luvulla siirryimme Nokian siivittämän innovaatioperusteiseen aikaan. Teoria siis toimii.

Mutta mitä tulee innovaatioperusteisen vaiheen jälkeen? Alamäki. Yhteiskunnat siirtyvät ”varallisuusperusteiseen vaiheeseen”. Ne alkavat nauttia edellisten sukupolvien töiden hedelmistä ja niiden kansallinen kilpailukyky kääntyy laskuun.

Tällä hetkellä Suomi toteuttaa Michael Porterin teoriaa innovaatiokeskeistä vaihetta seuraavasta alamäestä. Ongelma on siinä, että Suomi ei oikeasti ole siirtynyt varallisuuskeskeiseen vaiheeseen. Me vain kuvittelemme niin. Kun vertaamme suomalaisten perheiden, yritysten tai valtion varallisuutta Ruotsiin (puhumattakaan Norjasta, jossa Kojonkoski valmensi) huomaamme olevamme köyhiä kuin kirkon rotat. Meidän mahdollisuudet levätä laakereilla ovat paljon huonommat kuin Norjan, Ruotsin tai Sveitsin.

Mika Kojonkoski ehdottaa ratkaisuksi suomalaisen urheilun alamäkeen sitä, että huippu-urheilulle etsitään uusi rooli, joka sopii nykyiseen yhteiskunnalliseen kehitysvaiheeseen. Kojonkoski on väärässä.

Ratkaisu suomalaisen huippu-urheilun alamäkeen ei ole se, että urheilu sopeutuu yhteiskunnan nykyiseen kehitysvaiheeseen. Päinvastoin. Urheilun pitää kieltäytyä sopeutumasta life-style Suomeen. Sen pitää osoittaa, että sitkeys ja sisu ovat tärkeämpiä kuin hyvä fiilis. Urheilun näyttää mallia muulle yhteiskunnalle. Ei sopeutua siihen.

RIP – Professor George Schoolfield

Everything I know about decadence I learnt from Prof George Schoolfield.

This may be an odd way to start a note of remembrance of a great scholar who has recently passed away but it is true. I was one of those Yale students who took his famous course “Introduction to Decadence” in the 1980s and was duly impressed. I entered a new world. I read captivating books by Joris-Karl Huysmans, Leopold von Sacher-Masoch, Oscar Wilde, Max Beerbohm and, perhaps most importantly, I learnt about Finland’s Swedish-language literature.

Yes, I had to go all the way to New Haven to realise how fantastic Finland’s Swedish language literature is. Of course, I knew the great national poets – Runeberg and Topelius – who had transcended the Swedish-Finnish language barrier but it was Schoolfield who taught me to appreciate other great authors from Finland’s Swedish speaking minority.

Edith Södergran was a particular favourite of his. But he also had a great admiration for Elmer Diktonius, Sigrid Backman and Runar Schildt.

George Schoolfield’s interest in Finland’s Swedish language literature was based on his fascination with the aesthetics of decadence. A rose, he explained, is at its most beautiful just before it perishes. Since Finland’s Swedish minority had been shrinking for a hundred years, it was constantly living under the threat of extinction. This made its representatives aesthetically aware. This was the explanation for their artistic sensibilities. I do not know whether his explanation is right but I do know that Schoolfield himself was aesthetically and intellectually extremely aware. A man with great sensibilities. A great teacher.

Theresa May & Boris Johnson

The appointment of Boris Johnson as Foreign Secretary was a shrewd political move from Prime Minister Theresa May.

Norway and Finland have included populist politicians in their governments. The results have been encouraging. Once in government both the True Finns and the Norwegian Progress Party have proved to be more pragmatic and serious than most observers would have considered possible before they entered the government.

Could the same formula work in the UK?

Giving Nigel Farage a seat in the government would never have worked. His party has no power base in the parliament.

Boris Johnson is an entirely different matter. His is the leading party in the UK. He was one of the leaders of the populist revolt against the status quo. And, having been a mayor of London, he actually has leadership experience to draw on.

Co-operating with a populist politician is always risky. In the Netherlands, the populists reneged on a deal they had made with the government. Instead of supporting spending cuts as they had promised they forced the country into an early election.

Boris Johnson may end up being a new Geert Wilders, the leader of the Dutch populists who reneged on his promise. Or he may end up being a new Timo Soini, the leader of the True Finns who has thus far been a loyal member of the Finnish government. Or he may become a great foreign minister of a great European power. We do not know.

But we do know that giving him a chance to prove himself is a win-win decision for the new British Prime Minister. If he succeeds, Prime Minister May will be congratulated. If he fails, a new person will fill the post.

London – Europe’s Hong Kong?

George Osborne’s plan to slash the corporate tax rate is the right response to Brexit. The only way for the UK to survive Brexit is to become the most business friendly country in Europe.

Oxford Economics analysed nine different scenarios for Brexit several months before the referendum. Their conclusion was that liberal economic policy combined with liberal trade agreements with the EU and the rest of the world would mean no significant deterioration from the baseline scenario (i.e. what would happen to the British economy without Brexit). All other eight scenarios were worse than the baseline scenario.

Consequently, the first step is to liberalise the British economy further. The second step is to reach a pragmatic trade agreement with the EU.

The only problem is that the EU does not seem very pragmatic at the moment. Quite the contrary. Jean Claude Juncker and Martin Schulz (the heads of the Commission and the Parliament) are hell-bent on teaching the Brits a lesson – even if it means trouble for the entire EU.

Joachim Löw ought to tell Messrs Juncker and Schulz that one should not respond to an opponent’s own goal by kicking the ball in one’s own net. Let’s hope some sanity will return to both sides of the Channel soon.

Taistelu Euroopasta

Nyt on kyse siitä rakennetaanko tulevaisuuden Eurooppaa instituutioiden vai ihmisten ehdoilla. Suomen on oltava ihmisten puolella. Tämä tarkoittaa komission puheenjohtajan ja Ranskan presidentin vastustamista.

Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker haluaa Britannian nopeasti ulos EU:sta. Ranskan presidentti aikoo estää Lontoon Cityn toiminnan euroilla käytävässä osakekaupassa. Euroopan parlamentin puhemies Martin Schulz haluaa estää räätälöidyn ratkaisun Britannian kanssa.

Kaikkea kolmea tahoa – komissiota, Ranskan hallitusta ja Euroopan parlamenttia -yhdistää täydellinen kyvyttömyys asettua eurooppalaisten ihmisten ja yritysten asemaan. Heitä kiinnostaa vain edustamiensa instituutioiden vallan varmistaminen. Tarina on tuttu: antaa kreikkalaisten kärsiä, kunhan euro ei hajoa. Antaa brittien kärsiä, kunhan EU ei hajoa. Eivätkö he tajua, että puolustamalla instituutioita kaiken muun uhalla, he ovat ajamassa näitä instituutioita nurin?

Meitä eurooppalaisia ihmisiä ei kiinnosta millainen diili Britannian kanssa tehdään. Pääasia on, että mennään pragmaattisesti eteenpäin. Meitä ei kiinnosta kärsiikö komission arvovalta tai tuleeko Euroopan parlamentin jäsenille paha mieli. Nuo instituutiot eivät ole itseään varten vaan meitä eurooppalaisia varten. Meitä ei kiinnosta säilyykö presidentti Hollande vallassa vai ei. Meitä kiinnostaa demokratian toimivuus.

Viimeaikaiset kommentit komissiosta ja Euroopan parlamentista osoittavat, että Brexit-aktivistit olivat yhdessä asiassa oikeassa: EU:n johtajat suhtautuvat ylimielisesti kansalliseen demokratiaan. He haluavat sivuuttaa sen ikävänä yksityiskohtana.

Tosiasia on, että Britanniassa on järjestetty neuvoa-antava kansanäänestys. Tosiasia myös on, että Britannian hallitus ei ole tehnyt päätöstä erosta. Parlamentti ei ole ottanut asiaan kantaa. Menemmekö Britannian poliittisen järjestelmän ehdoilla vai alistummeko Brysselin diktaattiin?

Ranskassa ja Hollannissa äänestettiin kaksi kertaa Euroopan perustuslaillisesta sopimuksesta. Suomessa Risto Ryti teki diilin Saksan kanssa, jonka seuraava hallitus hylkäsi. Kuka väittää, ettei demokratiassa voi jotakin asiaa ottaa uudelleen pöydälle? On täysin väärin hoputtaa Britanniaa vaihtamaan pääministeriään tai ilmoittamaan erosta.

Onko mahdotonta toivoa, että EU kunnioittaisi kansallista itsemääräämisoikeutta edes hiukan? Onko mahdotonta toivoa, että EU olisi oppinut tästä episodista jotain? Jos EU ei kunnioita eikä opi, voisiko se edes teeskennellä hieman?

Muistio Suomen hallitukselle

Eurooppa elää historiallista murrosta. Suomen hallituksen tulee linjata Suomen politiikkaa yhteisten eurooppalaisten arvojen ja pragmaattisen pohjoismaisuuden näkökulmasta. Tässä ehdotus painotuksiksi.

1. Pysäytä Brexit!
• Kansanäänestys ei ratkaise kaikkea. Eri puolilla käydään neuvotteluja, joiden tavoitteena on pysäyttää Brexit.
• Demokratia ei ole pelkkää kansanäänestystä. Perustuslain tasoiset kysymykset (jollainen tämä epäilemättä on) ratkaistaan yleensä demokratioissa vaikeamman kaavan kautta – esimerkiksi kahden kolmasosan enemmistöllä parlamentissa tai yli kahden vaalikauden. On selvä, että Britannian ja Skotlannin parlamenteillä on tärkeä rooli prosessissa. EU:n tulee pitää tämä vaihtoehto auki.
• Myös Suomen tulee tehdä kaikki mitä voidaan Brexitin estämiseksi, jos sellainen on ylipäätään mahdollista. Jos ei, meidän tulee estää Britanian eristäminen.

2. Kannata pragmaattista ratkaisua!
• EU on jakautumassa kahteen leiriin. Niihin, jotka haluavat rankaista Britanniaa ja niihin, jotka haluavat, että EU pyrkii saamaan mahdollisimman pragmaattisen ratkaisun aikaiseksi.
• Suomen on oltava pragmaattisella kannalla. Demokratia ja avoin talous ovat EU:n perusarvoja. Suomen on puolustettava niitä myös neuvotteluissa Britannian kanssa.
• Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on ehdottanut mahdollisimman nopeaa ja tiukkaa eroa. Junckerin linja ei voi olla Suomen linja.

3. Muista pohjoismaat!
• Eurooppa tarvitsee esikuvia. Pohjoismaat voivat näyttää, että integraatiota voi edistää myös alueellisesti.
• Suomen tulee ehdottaa vuoden 1962 Helsingin sopimuksen* päivittämistä. Uudella sopimuksella voidaan osoittaa, että EU ei sulje pois yhteistyötä EU:n ulkopuolisten maiden (kuten Norjan ja Islannin) kanssa. Samalla voimme näyttää koko Euroopalle, että integraatio voi olla pragmaattista (eikä ideologista) ja se voi tapahtua alhaalta ylöspäin poistamalla rajaesteitä ihmisten ja yritysten liikkuvuudelta.
* Helsingin sopimus on pohjoismaisen yhteistyön raamisopimus, joka kertoo missä asioissa ja miten pohjoismaista yhteistyötä harjoitetaan. Katso
http://www.norden.org/fi/om-samarbejdet-1/pohjoismaiset-sopimukset/sopimukset/perussopimus/helsingin-sopimus

Suomen perinteinen asema EU:n yhtenäisyyden puolustajana ja geopoliittinen eritysasema Venäjän rajanaapurina antavat meille erityisen painoarvon keskustelussa Euroopan uusista ratkaisuista. Nyt tätä painoarvoa tulee käyttää.

NORDIC BALANCE 2.0

Finland and Sweden are ready to join NATO if Russia does not behave properly. That is the essence of the New Theory of a Nordic Balance.

President Niinistö of Finland told Dagens Nyheter (the leading Swedish daily) on 17 June 2016 that Finland can apply for membership in NATO if the security situation in the Baltic-Nordic region worsens. This was also the key message of the Finnish Government’s Report on Foreign and Security Policy that was published on the same day.

Finland’s message is directed to Russia. Translated into normal parlance it means “if you behave nicely we will stay outside of NATO. If you don’t, we will join.” Sweden’s policy regarding NATO is similar. Together Finland’s and Sweden’s policies amount to a new theory of Nordic Balance.

The old Nordic Balance was a Cold War concept. It consisted of three parts. First: Norway and Denmark did not allow NATO bases and nuclear weapons on their territory in peacetime. Second: Sweden acted as a neutral balancer in the middle. Third: Finland had a Friendship, Co-operation and Mutual Assistance Treaty with the Soviet Union but Finland did not engage in peacetime military exercises with the Red Army.

The mechanism of the Cold War Nordic Balance was simple: if the Soviet Union were to tighten its grip on Finland, Norway and Denmark would welcome permanent NATO bases and nuclear weapons on their territory. And vice versa: if NATO were to increase its presence in Norway and Denmark, Moscow would tighten its grip on Finland. Both sides refrained from making such moves.

The theory was developed by Arne Olav Brundtland in the 1960s. In his view it expressed “the notion that the stability of the Northern European area is a result of reduced great power involvement”. He further noted that “Northern European area may be regarded as a thinned-out zone… an example of partial disengagement”. (Cooperation and Conflict XVII: 43-56, 1966)

Russia has dramatically increased its military activities in the Baltic Sea region. It has conducted aggressive military manoeuvres. It has engaged in threatening rhetoric. As a result, the New Nordic Balance is being tilted toward Finland and Sweden seriously considering membership in NATO. If Russia wants to halt this development it must tone down its rhetoric and become more measured in its military activities. If it continues with the present trajectory, Finland’s and Sweden’s membership in NATO becomes all but inevitable.

It will be up to Moscow whether the New Nordic Balance will turn into Finland’s and Sweden’s membership in NATO. Moscow has been warned.

Onko Kiky uusi Symbian?

Kilpailukykysopimus rakentuu vanhan käyttöjärjestelmän varaan. Siitä tulee mieleen Symbian. Muistikuva ei ole kovin rohkaiseva.

Symbian käyttöjärjestelmä siivitti Nokian matkapuhelinvalmistajien ykköseksi. Se oli tehokas ja moderni. Sitten se ei enää ollut kumpaakaan. Muut käyttöjärjestelmät ajoivat ohi.

Suomella oli kylmän sodan aikana suhteellisen tehokas ja moderni käyttöjärjestelmä nimeltään korporatismi. Siihen kuului kaksi osaa: kolmikanta ja oma valuutta, jonka saattoi tarpeen tullen devalvoida. Kun liityimme rahaliiton jäseneksi oma valuutta putosi pois. Oman valuutan poistuminen oli määrä kompensoida entistä joustavimmilla työmarkkinoilla.

Miten kävi? Puhuimme pitkään uudesta käyttöjärjestelmästä, markkinatalous-Suomesta, mutta päädyimme sitten vanhaan eli korporatismiin. Tällä kerralla kuitenkin ilman omaa valuuttaa. Kutsutaan mallia nimellä uuskorporatismi.

Mitä uusvanha käyttöjärjestelmä oikein tarkoittaa? Se tarkoittaa, että mikäli kaikki menee oikein hyvin, pääsemme taloustutkijoiden povaamaan yhden prosentin pitkän aikavälin kasvuun. Prosentin kasvu tarkoittaa, että pää pysyy juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella, jos koko ajan leikataan jostakin. Jos tällainen kasvu riittää, voimme jatkaa uuskorporatismilla eteenpäin. Jos se ei riitä, on syytä pohtia uutta käyttöjärjestelmää Suomelle.

Valtion omistusohjaus: Kirjasuositus

Valtiotko muka köyhiä? Niiden omaisuus ja sijoitukset ovat suuremmat kuin koko maailman vuotuinen BKT. Kysymys kuuluu, miten saada tämä omaisuus palvelemaan kansalaisten hyvinvointia? Tähän kysymykseen hakevat vastausta Dag Detter ja Stefan Fölster kirjassa The Public Wealth of Nations.

Kirja tuli ulos jo viime vuonna, mutta se ei ole noussut keskusteluun Suomessa. Maailmalla sitä on pidetty tärkeimpänä valtion omistukseen liittyvänä kirjana vuosikymmeniin. FT totesi, että sen otsikko, joka viittaa suoraan Adam Smithin kirjaan The Wealth of Nations, asettaa kirjan kunnianhimon suunnilleen oikeaan luokkaan.

Mitä ruotsalaiset adamsmithit sitten väittävät? He väittävät, että vastakkainasettelun aika on ohi tälläkin sektorilla. Valtiolla on muitakin vaihtoehtoja kuin myydä tai pitää omaisuutta. Se voi ottaa omaisuudestaan kaiken ilon irti. Se voi laittaa laiskat taseet palvelemaan kansalaisten hyvinvointia. Se voi varmistaa, että passiivinen omistus muutetaan rahavirroiksi, joita valtio voi käyttää eläkkeiden maksamiseen tai vaikkapa verojen alentamiseen. Miten temppu tehdään?

Ensin pitää tietenkin tietää mitä omistetaan. Yksi kirjan paljastuksista on, että vain muutama valtio maailmassa tietää edes osapuilleen, mitä maiden oma julkinen sektori omistaa. Pohjoismaat kuuluvat tässäkin suhteessa pieneen vähemmistöön.

Toiseksi omaisuutta pitää hoitaa ammattimaisesti. Kirjailijat ovat selvästi Singaporen mallin kannalla. Siellä huippuammattilaiset hoitavat valtion sijoituksia puhtaasti liiketaloudellisin perustein. Näistä sijoituksista saadaan sitten rahaa valtiolle, joka voi käyttää niitä poliittisin perustein.

Kolmanneksi: poliittinen ohjaus pitää karistaa kauas niistä sijoituksista, jotka ovat luonteeltaan finanssisijoituksia. Siis sellaisia, joiden tarkoitus on tuottaa rahaa. Itse asiassa poliittinen ohjaus pitää tehdä mahdottomaksi.

Miten kirjan ajatukset sopivat Suomen tilanteeseen?

Ensiksi: hallituksen ajatus laiskojen taseiden ottamisesta aktiivisempaan käyttöön saa kirjasta tukea. Toiseksi: Solidiumin alkuperäinen ajatus oli hyvin lähellä Detterin ja Fölsterin suosittelemaa mallia. Kolmanneksi: Solidium ei enää ole lainkaan lähellä kirjan suosittelemaa mallia? Miksi? Siksi, että toimintamallin uskottavuus menee jo ensimmäisestä poliittisesta puuttumisesta. Meillä niitä puuttumisia on ollut vaikka kuinka.

Entä löytyykö kirjasta tukea ”Kehitysyhtiölle”, jolla on poliittisesti valittu hallintoneuvosto? Eipä löydy. Löytyykö sieltä tukea sille, että valtion pitää omistaa yhtiö nimeltä ”Nordic Morning”, joka tarjoaa ”dataan ja analytiikkaan pohjautuvia innovatiivisia ratkaisuja, joissa yhdistyvät strateginen sisältö, palvelumuotoilu, optimaalinen näkyvyys ja asiakasdialogi.” No ei todellakaan.

Viimeinen ajatus: voisiko Singaporen malli oikeasti toimia Suomessa? Olisiko eduskunta valmis siihen, että valtion omistusta hoitaisi huippuammattilaisten joukko, jolle pitäisi tietenkin maksaa huippuammattilaisten palkkaa? Epäilen. Vaikka nämä huippuammattilaiset moninkertaistaisivat valtion omistuksesta saadun hyödyn, heidän saamiaan palkkioita ei Suomessa hyväksyttäisi.

Miten sitten päästäisiin mahdollisimman lähelle Singaporen mallia myös Suomessa? Helpoin tapa siirtyä kirjailijoiden ehdottamaan malliin olisi siirtää valtion sijoitusomaisuus Valtion eläkerahastolle. Siellä sitä hoidettaisiin ammattimaisesti. Tämä olisi niin sanottu köyhän miehen Singaporen malli.