Suomi ja Uber

Kun Edison keksi sähkövalon, Suomi oli ensimmäisiä maita ottamassa sitä käyttöön. Kun Kalifornia keksi Uberin, asettui virallinen Suomi vastahankaan. Mikä on tilanne tänään? Se on huolestuttava.

Hyvä uutinen on se, että meillä on hyvin mietitty uusi lainsäädäntö, joka mahdollistaa entistä vapaamman kilpailun.

Huono uutinen on se, että lainsäädäntöön liittyvä siirtymäaika on osoittautumassa jarrutusajaksi.

Meillä on kaksi mahdollisuutta:

Jos teemme siirtymäajasta kiihdytysajan, voimme taata, että Suomessa on parin vuoden päästä hyvin toimiva ja modernisti säännelty henkilö- ja tavarakuljetusmarkkina. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla tämä edellyttäisi sitä, että taksilupien määrää nostetaan joka neljänneksen aikana esimerkiksi kolmella sadalla. Tällä vauhdilla meillä olisi pääkaupunkiseudulla noin 1500 uutta taksilupaa ennen siirtymäajan päättymistä (kesällä 2018) ja voisimme siirtyä sulavasti uuteen aikakauteen.

Jos teemme siirtymäajasta jarrutusajan, voimme taata, että Suomi on kahden vuoden päästä pudonnut kuljetusmarkkinoiden kehityksestä ja meillä on käsissämme todellinen svaboda. (Svaboda tarkoittaa venäjäksi vapautta, mutta Suomessa sitä on Venäjän vallankumouksesta saakka käytetty kaaoksen synonyyminä.) Markkinoille tulee yhdellä kerralla noin kolme tuhatta uutta taksilupaa pelkästään pääkaupunkiseudulla.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että olemme jälkimmäisessä skenaariossa eli jarrutusajassa. ”Viron uber” eli Taxify vetäytyi juuri Suomesta, koska taksimarkkina on hyvin ”sulkeutunut ja monopolistinen”. (Kauppalehti 5.1.2017) Taksilupien määrässä olemme huimasti vertailumaiden pääkaupunkeja jäljessä. Tukholmassa on 7,1 taksilupaa per tuhat asukasta. Helsingissä 1,9. (Lontoossa luku on 12. Roomassa, jossa lupien määrä on myös säännelty, luku on 3,4.)

Kyse ei ole pelkästään Uberista. Kyse on kasvusta ja työllisyydestä. Boston Consulting Groupin mukaan 25% uusista työpaikoista ja 6% kasvusta Pariisin alueelle syntyi viime vuosien aikana uusiin kuljetussovelluksiin. Koko Ranskassa uudet kuljetussovellukset tarjosivat enemmän uusia työmahdollisuuksia kuin mikään muu toimiala. (Tutkimus oli Uberin tilaama, mutta numerot vaikuttavat uskottavilta. Kts. https://medium.com/uber-under-the-hood/new-data-reveals-ubers-economic-impact-in-france-47debf888ef6#.5jtyeyclh)

Kauppakamarit ovat sata vuotta edistäneet vapaata kilpailua Suomessa. Samaan aikaan olemme yrittäneet pitää huolen siitä, että sääntely on reilua ja tasapuolista. Nykyinen hallitus on meidän mielestämme oikealla asialla sekä byrokratian purkamisessa että kilpailun vapauttamisessa.

Hallituksen liikennekaari on hieno yritys nostaa Suomi kuljetusalan kärkeen maailmassa. Se toimii teoriassa hyvin. Taksilupien siirtymäaika kertoo, toimiiko se myös käytännössä.

Kaksi ministeriä lisää!

Ministerien määrän pudottaminen neljääntoista oli kiinnostava kokeilu. Valitettavasti se ei toiminut käytännössä. Ministerien määrää tulee lisätä kahdella hallituksen puoliväliriihessä.

Valtioneuvoston lainvalmistelua on kritisoitu pitkin hallitustaivalta. Viimeksi oikeuskansleri kiinnitti huomiota lainvalmistelun puutteisiin perustuslain näkökulmasta.

Merkittävä syy ongelmiin lienee, että nykyinen perustuslaki on huono (kuten kirjoitin Suomen Kuvalehdessä 24.7.2015). Toinen ongelma lienee, että lainvalmistelun resurssit ovat puutteelliset. Tämä ongelma vaikuttaa kaikkeen lainvalmisteluun.

Erityisesti katse kohdistuu yhdistettyihin ministeripesteihin. Kimmo Tiilikainen joutuu jakamaan itsensä maatalous- ja ympäristöasioihin. Jari Lindström hoitaa vielä hurjempaa kokonaisuutta: oikeus- ja työministerin hommia.

Kysymys ei ole ainoastaan siitä, että ministerin aika ei riitä. (Ministerin aika ei riitä koskaan kaikkeen.) Kysymys on myös siitä, että avustajien määrä on liian pieni. Kun superkiireiselle ministerille annetaan liian vähän henkilökuntaa, on tilanne haastava. Erityisesti jos avustajat ovat kokemattomia. Ja yhteistyö virkamiesten kanssa ei toimi.

Monet mukana olevat henkilöt kertovat, että lain valmistelutyö on nykyisin hyvin sekavaa. Poliittiset avustajat neuvottelevat keskenään ja päätyvät välillä ratkaisuihin jotka sittemmin osoittautuvat joko juridisesti tai taloudellisesti mahdottomiksi. Asiaa tuntevilta virkamiehiltä ei muisteta kysyä, eivätkä johtavatkaan virkamiehet tiedä, mitä on meneillään. Roolit menevät sekaisin.

Ratkaisu tähän kysymykseen olisi luopua poliittisista valtiosihteereistä ja ottaa käyttöön varaministerin tehtävät. Näin suureen muutokseen ei kuitenkaan voida ryhtyä kesken hallituskauden. Siksi nyt on lisättävä ministerien määrä ja varmistettava resurssit ministeriöissä. Ministerien määrän lisäys tuo myös riittävän määrän uusia poliittisia avustajia, joten liian hätäisen poliittisen valmistelun ongelma helpottuu hieman samalla kertaa.

Hallitus on lisännyt rahaa ulkopuolisiin selvityksiin. Tämä TEAS raha on tarpeellinen lisä valtioneuvoston työhön, mutta se ei kuitenkaan korvaa valmistelukoneiston puutteita. Tulisi harkita onko osa tuosta rahasta käytettävä lainsäädäntötyön resurssien parantamiseen.

Lopulta kysymys ei ole rahasta. Meidän täytyy hyväksyä se, että hallituksen toimintaedellytysten ylläpito on niin tärkeä asia, että sitä ei pidä vaarantaa muutaman miljoonan säästöillä. Miljoonan säästö väärästä paikasta voi johtaa miljardien menetyksiin toisaalla.

Start-up -yrittäjät kannustavat ”epäonnistumaan nopeasti”. Nyt on hallituksen aika näyttää, että se toimii yrittäjämäisesti. Kun yksi lähestymistapa ei toimi, pitää sitä vaihtaa. Hallituksen tulee nimittää kaksi uutta ministeriä ja virkamiesten määrää lainsäädäntöön liittyvissä kysymyksissä.

E-kansalaisuus ja olympialaiset!

Mitä epävarmempi maailma, sitä tärkeämpää on pohjoismainen yhteistyö. Tässä kaksi ideaa, jolla vahvistamme pohjoismaisuutta: luodaaan pohjoismainen e-kansalaisuus ja järjestetään yhdessä Olympialaiset!

Kaikki tietävät Viron e-kansalaisuuden. Nyt on aika luoda samanlainen järjestelmä pohjoismaihin.*

Pohjoismaiden neuvoston keskiryhmät ehdottivat vuosi sitten yhteistä pohjoismaista kansalaisuutta. Ajatus oli, että uusi pohjoismainen kansalaisuus olisi virallinen status, joka tulisi perinteisen kansalaisuuden rinnalle. Samalla sosiaaliturvatunnukset yhtenäistettäisiin kaikissa Pohjoismaissa. Yhteinen tietojärjestelmä varmistaisi kansalaisten sujuvan liikkumista yhden maan vero- ja sosiaaliturvajärjestelmästä toiseen.

Idea oli hyvä, mutta se törmäsi vakaviin ongelmiin. Ensin huomattiin, ettei EU sallisi pohjoismaiden ja muiden EU-kansalaisten erottelua. Sitten huomattiin, että sosiaaliturvatunnusten yhtenäistämiseen liittyi suuri määrä periaatteellisia ja käytännöllisiä ongelmia.

Virallinen tunniste, muttei ”oikea kansalaisuus”

Mitä jos ottaisimme mallia Viron e-kansalaisuudesta? Mitä jos loisimme kansallisten henkilö- ja sosiaaliturvanumeroiden päälle yhteisen pohjoismaisen e-kansalaisuuden? Kyseessä ei olisi kansalaisuus lain tarkoittamassa mielessä vaan tapa helpottaa ihmisten ja yritysten asiointia ja viranomaisten tiedonvaihtoa.

Tulevaisuudessa jokaisella henkilöllä olisi siis oman maan kansalaisuus sekä tunnus, jota käytettäisiin muissa pohjoismaissa. Tämä tunnus kytkeytyisi kansallisiin järjestelmiin ja mahdollistaisi viranomaisten välisen automaattisen tiedonvaihdon verotukseen ja sosiaaliturvaan ja ammatillisiin pätevyyksiin liittyvissä kysymyksissä. Kuulostaa hyvältä, eikö vain?

Joustava asiointi viranomaisten kanssa on tärkeä juttu, mutta on varauduttava siihen, että se ei vielä riitä nostamaan pohjoismaisuutta uuteen kukoistukseen. Siihen tarvitaan yhteinen kunnianhimoinen hanke.

Haetaan yhdessä olympilaisia!

Kaikki tietävät, että kesäolympialaisten järjestäminen ei tule onnistumaan yhdeltäkään pohjoismaalta yksin. Mitä jos järjestettäisiin ne yhdessä? Näinhän on tehty jääkiekon MM-kisojen kanssa. Yleisurheilu Suomessa, jalkapallo Islannissa, purjehdus Tanskassa, tennis Ruotsissa ja käsipallo Norjassa. Ahvenanmaalle, Grönlantiin ja Färsaarillekin voitaisiin viedä omia lajeja kuten beach volleytä, koripalloa ja squashia (jos se nyt vihdoinkin saataisiin sinne olympialaisiin!).

Miten pääsemme asioissa eteenpäin? SLUSHin nuoret taikurit voivat koodata meille pohjoismaisen e-kansalaisuuden ja Olympiakomitean uusi puheenjohtaja Timo Ritakallio voi hommata meille yhteiset olympialaiset.

Ei muuta kuin hommiin.

* Ehdotin pohjoismaiden e-kansalaisuutta Torniossa 8.12.2017 pidetyn Rajaesteneuvostokokouksen yhteydessä. Kts. Lapin Kansa ja Pohjolan Sanomat 9.12.2016

Maailmanpolitiikan hullut päivät

Maailmanpolitiikan hullut päivät jatkuvat. Viimeisin näytös on Italian hallituksen kaatuminen. Mitä Suomen pitää tehdä?

Uudessa epävarmassa maailmassa Suomen on varauduttava hyvin erilaisiin kehityskulkuihin, myös sellaisiin joita äsken pidimme epätodennäköisenä.

Listasin alle kuusi merkittävää muutosta, joihin meidän tulee varautua. Jokaisen jälkeen on oma politiikkasuositukseni.

Varaudu näihin

1. EU voi hajota. Näin ei toivottavasti käy, mutta varasuunnitelmia on pakko pohtia.
2. Tulossa on riitaisa Brexit.
3. Uusi Eurokriisi voi olla nurkan takana. Se voi tulla pian, jos esimerkiksi Italia ajautuu pankkikriisiin hallituskriisin tuloksena.
4. Suurvaltapolitiikka vahvistuu. Trump, Putin, Fillon/Le Pen eivät kauheasti perusta ”liberaalista institutionalismista”.
5. Talouskasvu voi olla nopeaa EU:n ulkopuolella. Yhdysvaltain ja Britannian ”velat ylös-verot alas” -politiikka voi johtaa nopeaan talouskasvuun ja korkojen nousuun. Venäjän talouspakotteet voivat poistua.
6. Teknologinen vallankumous muuttaa kaikki alat.

Mitä Suomen tulee tehdä?

1. Panosta pohjoismaihin. Pohjoismaat ovat ainoa suojasatama Suomelle murtuvassa Euroopassa. Suomen tulee esittää vuoden 1962 Helsingin sopimuksen uudistamista, jotta pohjoismaiden taloudellisessa integraatiossa päästään eteenpäin.

2. Liputa vapaakaupan puolesta myös Brexitissä. Meidän tulee suhtautua Britanniaan kuten mihin tahansa EU:n ulkopuoliseen maahan, jonka kanssa neuvottelemme kauppasopimuksista. Kuvitellaan, että Britannia on Kanada.

3. Varmista, että valtiontalous kestää uuden taantuman Euroopassa ja Suomessa.

4. Valmistaudu hakemaan NATO-jäsenyyttä Ruotsin kanssa, jos ovi olisi vielä auki. Jos ovi ei ole auki, palaa kohtaan 1 (joka on pohjoismainen yhteistyö).

5. Toteuta voimakas työmarkkinoiden liberalisointi ja veroelvytys, jotta pääsemme kiinni Trumpin vauhdittamaan kasvuponnahdukseen.

6. Poista kaikki esteet digitaaliselta yritystoiminnalta ja satsaa voimakkaasti teknologiaan ja markkinointiin. Näistä jälkimmäinen on huonommassa jamassa kuin edellinen.

EVAn HORJAHDUS

Taneli Lahden ja Vesa Vihriälän EVA-julkaisu, ”Unionin horjahdus”, sisältää erinomaisen analyysin. Valitettavasti sen politiikkasuositus on Suomen ja Euroopan etujen vastainen.

Lahti ja Vihriälä ovat Euroopan unionin huippuasiantuntijoita. Molemmilla on pitkä kokemus työstä Euroopan komission palveluksessa. Se näkyy. Heidän kirjoittamansa analyysi edustaa komission kantaa puhdasoppisemmin kuin komissio itse.

Lahden ja Vihriälän keskeinen argumentti on, että ”Suomen kannalta kova Brexit on parempi kuin sellainen pehmeä Brexit, joka lisää EU:n hajaannusta.” Slogantasolla tämä kuulostaa hyvältä. Ainoa ongelma, että juuri tämä resepti on ajanut EU:n kuilun partaalle.

EU on jokaisessa kriisissä rientänyt puolustamaan ”EU:n yhtenäisyyttä”. Näin tehdessään se on asettanut EU:n instituutioiden edut tavallisten eurooppalaisten ihmisten ja yritysten etujen edelle. Tämän politiikan tuloksena meillä on Geert Wilders, Marine Le Pen, Beppe Grillo, ankea talouskasvu ja Brexit. Jos samaa politiikkaa jatketaan, meillä on pääministeri Wilders, presidentti Le Pen ja EU:n loppu – eli juuri se lopputulos, jota Lahti ja Vihriälä haluavat välttää.

Onko komission, Lahden ja Vihriälän mallille sitten vaihtoehtoa? Kyllä. Se löytyy EVA Analyysin faktalaatikosta. Se on Kumppanuussopimus eli kompromissiratkaisu, jossa Britannia olisi osa sisämarkkinoita, mutta voisi jossain määrin säädellä työvoiman liikkuvuutta. Tällaista ”Continental Partnership” -mallia on luonnostellut ajatuspaja Bruegelin kokoama asiantuntijaryhmä.

Kumppanuussopimus eroaa komission, Lahden ja Vihriälän mallista siinä, että se sisältää muutoksia EU:n rakenteisiin. ”Jos maailma muuttuu, muuta rakenteita”, sanovat kompromissimallin kannattajat. ”Jos maailma muuttuu, puolusta vanhoja rakenteita”, sanovat Lahti ja Vihriälä.

Lahti ja Vihriälä puhuvat ”kovasta Brexitistä”. Mutta kovankin Brexitin – eli sen että Britannia lähtee tulliliitosta – voi toteuttaa monella tavalla. Sen voi toteuttaa plussummapelinä, jossa haetaan mahdollisimman toimivaa ratkaisua molempien osapuolten kannalta. Tai sen voi toteuttaa nollasummapelinä.

Lahti ja Vihriälä kannattava miinussummapeliä. He kannattavat rankaisupolitiikkaa. He kannattavat kaupan esteitä. Näin siitä huolimatta, että he myöntävät rankaisu-Brexitin johtavan alhaisempaan talouskasvuun koko Euroopassa. Miksi? Koska he pelkäävät, että hyvä sopimus EU:n ja Britannian välillä synnyttäisi pakoliikkeen Unionista.

Tähänkö sitä on tultu? Sen sijaan, että pohtisimme, miten voimme tehdä EU:sta paremman paikan asua, yrittää, opiskella ja nauttia elämästä, me pohdimme, miten voimme estää valtioita ”pakenemasta” unionista. Herätys Eurooppa! Herätys Suomi! Tämä tie johtaa katastrofiin.

Aikana, jolloin Venäjä siirtää ydinaseita Kaliningradiin, Suomen ei pitäisi olla niin innokas rikkomaan välejä Britannian kanssa. Aikana, jolloin talouskasvu laahaa, Suomen ei pitäisi olla niin innokas luomaan uusia kaupan esteitä keskelle Eurooppaa. Aikana, jolloin establishmentin valtaa vihataan, Suomen ei pitäisi olla niin innokas liittoutumaan komission kanssa.

LOPPU
(korjasin väärin kirjoitetun etunimen klo 17.24)

Trump + Brexit = (Reagan + Thatcher)2

Trump ja Brexit muuttavat maailmantalouden suuntaa kuten Thatcher ja Reagan aikanaan. Tällä kertaa meno on vain paljon rajumpaa ja riskialttiimpaa. Tässä arvailua siitä, mitä tulee tapahtumaan.

Trumpin talouspolitiikka tulee koostumaan massiivisista veronalennuksista, sääntelyn purkamisesta, suurista investoinneista infrastruktuuriin, vapaakaupan kahlitsemisesta ja valtion vauhdikkaasta velkaantumisesta. Kun muistetaan, että Britannia hakee samaan aikaan kilpailukykyä EU:n ulkopuolella, on odotettavissa suuria muutoksia sekä talouspolitiikkaan että rahapolitiikkaan. Yhdellä lauseella ilmaistuna: suuri rahapoliittinen kokeilu alkaa olla länsimaissa ohitse, nyt alkaa suuri finanssipoliittinen kokeilu. Kiinnittäkää turvavyöt.

Mitä tämä kokeilu pitää sisällään?
Tulemme todennäköisesti Yhdysvalloissa näkemään merkittäviä tai hurjia veronalennuksia sekä yhteisö- että ansiotuloveroon. Trumpin avustajat ovat puhuneet viidentoista prosentin yhteisöverosta. Samaan aikaan tulemme näkemään suuria investointeja teihin, lentokenttiin, siltoihin. Saamme siis Reaganin veronkevennykset ja Rooseveltin New Dealin samaan aikaan. Eikä siinä kaikki. Monikansallisille yrityksille tarjotaan veroporkkana voittojen kotiuttamiseen ulkomailta. Nämä toimenpiteet tuovat lisää dynamiikkaa talouteen. Mutta mitä tapahtuu, koroille, dollarin kurssille ja velkavuorelle? No, näistä asioista ei Trumpin leirissä näytetä murehtivan: ”Kasvu hoitaa.”

Entä kauppapolitiikka? Kiinalaisten tuotteiden ”polkumyynti” pannaan aisoihin (kuten teräksen). TTP on kuollut ja todennäköisesti myös TTIP. On toki mahdollista, että Trump haluaa tehdä kauppapoliittisen liiton Euroopan kanssa Kiinaa vastaan. Tässä tapauksessa jonkinlainen TTIP syntyisi. Realistisempi vaihtoehto on, että Washington tekee vapaakauppasopimuksen Britannian kanssa. Se olisi huomattavasti helpompi myydä poliittisesti kuin uusi monenkeskinen sopimus. Sitä paitsi Obama siirsi Britannian jonon hännille. Jo pelkästään tästä syystä Trump saattaa haluta nostaa Britannian jonon ykköseksi. Monet ovat ehtineet jo veikata, että Trumpin uusi politiikka pelastaa Lontoon Cityn. Financial Times otsikoi ”Trump to make the City Great Again.”

Venäjän kanssa Trump tekee todennäköisesti diilin: rauha Syyriaan, välirauha Ukrainaan, pakotteet lievemmiksi ja NATOn laajentumiselle stoppi. Suomi hyötyy liennytyksestä taloudellisesti, mutta joutuu haastavaan paikkaan ulkopoliittisesti. Tähän saakka olemme kuvitelleet, että voimme tarpeen tullen livahtaa Natoon. Tämä tuskin on Trumpin maailmassa mahdollista.

Talouspolitiikassa tulemme huomaamaan pian, että yhteisöverokantamme ei enää ole kilpailukykyinen. Tulemme huomaamaan, että velkaantuminen ei enää pelota USA:ssa eikä Britanniassa. Tulemme huomamaan, että populistit vahvistuvat kaikkialla siellä, missä keskiluokka ei usko parempaan huomiseen.

Jos Trump onnistuu saamaan USA:n talouteen vauhtia, joutuu Suomi pohtimaan talouspolitiikkaansa uudestaan jo ensi keväänä. Jos Trump ajaa maailman talouden alas jyrkänteen reunalta, joutuu Suomi pohtimaan talouspolitiikkaansa uudelleen jo ensi keväänä.

Jos joku väittää, että tämä ei koske meitä, hän on väärässä. Anglosaksinen kapitalismi muuttaa muotoaan, ja muun maailman on siihen sopeuduttava.

Nuorsuomalaiset 2.0?

Moni nuorsuomalaisen puolueen 1990-luvulla ajama hullu idea on tänään osa jokapäiväistä keskustelua. Olisiko niin, että Suomi on liikkumassa perussuomalaisten ajasta nuorsuomalaisten aikaan? Toivottavasti.

Nuorsuomalaisen puolueen perustava kokous pidettiin Katajanokan Tulli- ja Pakkahuoneella vuonna 1994 päivälleen sata vuotta sen jälkeen, kun ensimmäinen nuorsuomalainen ohjelma oli julkaistu. Tarkoitus oli taas kerran avata ikkunat Eurooppaan, tehdä hallintoalamaisista kansalaisia ja siirtyä valtiokapitalismista markkinatalouteen. Puolue menestyi hetken, sitten Suomi ampaisi nousuun. Reformiliikettä ei enää tarvittu. Puolue oli hommansa tehnyt. Se lakkautettiin.

Kävikö kuitenkin niin, että 1990-luvun reformit jäivät kesken? Oliko niin, että nuorsuomalaisten agenda oli oikea, mutta ajoitus väärä? Siltä tuntuu, kun vertaa nuorsuomalaisten aloitteita tämän päivän keskusteluun.

Nuorsuomalaisten ensimmäinen lakialoite koski työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista. Kun aloite ei yllättäen 🙂 johtanut tulokseen, ehdotimme, että Teollisuuden ja työnantajien keskusliitto (EK:n edeltäjä) muuttaisi sääntöjään eikä enää olisi mukana keskitetyissä työmarkkinaratkaisuissa. Puolet tästä on nyt toteutunut.

Tunneli Tallinnaan oli puolueohjelmassa alusta saakka. Niin myös ”luotijuna Lappiin”. Täytyy myöntää, että meillä ei ollut aavistustakaan siitä, miten nämä rahoitettaisiin, kun samalla vaadimme suuria leikkauksia valtion budjettiin.

Perustulo ja tasavero olivat yhdistelmä, jolla halusimme sovittaa yhteen sosiaaliturvan ja verotuksen. Idea oli, että jokaisella olisi niukka perustulo, sen jälkeen mahdollisuus tienata verottomasti, kunnes saavutettaisiin piste, josta alkaen veroja maksettaisiin. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut siirtymistä negatiiviseen tuloveroon. Perustulosta keskustellaan tänään kovasti. Sen sijaan verotuksen yksinkertaistaminen ei näytä etenevän.

Pidimme Avoir Fiscalia loistavana yritysverojärjestelmänä. Valitettavasti Suomi luopui siitä EU-sanktioiden pelossa. Kannattaisi katsoa, saataisiinko samanlainen järjestelmä aikaan siten, ettei EU-koira purisi.

Ehdotimme nettiäänestystä vuonna 1994. Viro vei (tämänkin) ajatuksen ja toteutti sen aikoja sitten.

Natoa kannatimme kahdesta syystä: siksi, että Suomi olisi mukana päättämässä Euroopan turvallisuuteen liittyvistä kysymyksistä ja siksi, että meidän ei olisi niin helppoa suomettua uudelleen. Tänään suuri osa suomalaisista on sitä mieltä, että 1990-luvulla olisi pitänyt liittyä. No, mikään muu puolue ei Nato-jäsenyyttä 1990-luvulla ajanut.

Viinit maitokauppoihin, kauppojen aukioloajat vapaiksi, taksien ja apteekkien erivapaudet pois. Avioliitto-oikeus homopareille. Perustuslakituomioistuin. Palveluseteli. Tänään näissä ajatuksissa ei ole mitään kummallista. 1990-luvulla vielä oli.

Entä Euro? Ensin kannatimme sitä kritiikittömästi, sitten kritisoimme sitä askeleena kohti ”suunnitelmatalous-Eurooppaa”. Taloussanomien Jarkko Vesikansa kirjoitti: Penttilä ei olisi halunnut äänestää ”nykyisen sosiaalidemokraattisen Emun” vaan ”markkinatalous-Emun” puolesta. Tätä vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut, joten EU-myönteinen puolue päätti painaa vihreää nappia.

Kaikista asioista en ole samaa mieltä kuin olin 1990-luvulla, mutta nuorsuomalaisten peruslinja vaikuttaa ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Toivottavasti reformit, joista puhuttiin jo 90-luvulla, saataisiin vihdoinkin maaliin.

Episodi Bulevardilla

”Ei ilmaista työtä Suomeen!” Näin huusi duunari Bulevardilla, kun tunnisti minut. Varmuuden vuoksi hän lisäsi vielä ”p…kele!”

Kysymys oli tietenkin matalapalkkakeskustelusta eli siitä tarvitaanko Suomeen lisää matalapalkkatyötä.

Jos kaveri olisi ollut vähemmän uhkaava, olisin pysähtynyt ja sanonut: ”Ei kysymys ole Sinun palkkasi alentamisesta vaan siitä, että Sinulle voidaan palkata avustajaksi pitkäaikaistyötön tai maahanmuuttaja, joka saa pienempää palkkaa kuin mitä työehtosopimukset määräävät.”

Ehkä parempi, että en pysähtynyt keskustelemaan, sillä kääntyessäni ympäri kaveri näytti minulle nyrkkiä.

Episodi sai minut surulliseksi kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että matalapalkkatyö nähdään jonkinlaisena ”köyhät kyykkyyn” -politiikkana, vaikka se on kaikkea muuta. Se on mahdollisuus työllistää niitä työttömiä, joilla ei muuten ole mahdollisuuksia työmarkkinoille. Tilastojen mukaan heikosti työllistyviä ryhmiä ovat esimerkiksi pakolaiset ja vain peruskoulun käyneet nuoret.

Toinen syy siihen, että episodi sai minut surulliseksi, on se, että moni puolue kilpailee tuon Bulevardia kävelleen duunarin äänestä. Eikä yksikään duunarin äänestä kilpaileva puolue ole valmis sanomaan, että matalapalkkatöiden lisääminen parantaisi sekä työttömien että työssäkäyvien tilannetta Suomessa. Päinvastoin; ne myötäilevät duunaria, vaikka tietävät, että joustamattomat palkat tarkoittavat kolmea asiaa: suurta työttömien määrää, alhaista työllisyyttä ja korkeaa veroastetta.

Asenteiden muutos tässä asiassa ei tule olemaan helppoa. Suomalainen lähtee oikeutetusti siitä, että omalla palkalla pitää pystyä elämään. Lähtökohta on oikea, mutta jos työ tuottaa työnantajalle niin vähän lisäarvoa, ettei siitä ei kannata maksaa taulukkopalkkaa, on tilanne toinen. Silloin vaihtoehtoja on kaksi. Joko työnhakija jää työttömäksi tai veronmaksaja tulee apuun.

On parempi, että yritys maksaa osan elämiseen tarvittavasta palkasta ja veronmaksajat loput – jos vaihtoehtona on työttömyys. Tämä voi toteutua monella eri tavalla: negatiivinen tulovero olisi linjakkain ratkaisu, mutta muitakin on. Hyvin toteutettu perustulo toimisi myös.

Life-Style Suomi

Suomalainen olympiaurheilija ei eroa oleellisesti suomalaisesta yritysjohtajasta, joka harrastaa triathlonia. Molemmat ottavat treenauksen tosissaan, syövät oikeita aineksia, hiovat tekniikkaa – ja hakevat kisoista hyvää kokemusta. Sekä olympiaurheilija että johtajatriathlonisti ovat life-style urheilijoita.

Ilmiö ei rajoitu urheiluun. Suomesta on tullut life-style Suomi. Emme enää tavoittele loistavia tuloksia, mainetta tai kunniaa. Tavoittelemme hyvää fiilistä. Haluamme että työllämme on merkitystä. Haluamme kehittyä ihmisinä. Haluamme, että meillä on hyvät ihmissuhteet. Nämä ovat tärkeitä asioita – fundamentaalisia jopa – mutta niillä ei voiteta kultamitaleita, valloiteta maailmanmarkkinoita tai saada Suomen talouden suuntaa käännettyä.

Valitse mikä tahansa talouselämän tai kulttuurin ala ja vertaa tämän hetken suorituksia viime vuosisadan vastaaviin. Olemmeko menneet eteenpäin?

Arkkitehtuuri ja design? Ei yhtään Aaltoa tai Saarista, ei yhtään Franckia tai Sarpanevaa. Kirjallisuus ja musiikki? Ei yhtään Sibeliusta tai Linnaa, ei yhtään Veijo Merta tai Reino Helismaata. Politiikka? Ei yhtään Kekkosta, ei yhtään Lipposta. Talouselämä? Ei yhtään Jaakko Pöyryä, ei yhtään Jorma Ollilaa.

Suurta romahdusta yritysjohtajien, arkkitehtien, kirjailijoiden tai urheilijoiden laadussa en usko tapahtuneen. Mutta jotain on tapahtunut asenteissa ja arvoissa. Tai kannustimissa.

Älyllisesti kiinnostava ja monipuolisesti lahjakas Mika Kojonkoski ei selitellyt Suomen huonoa olympiamenestystä televisiossa 12.8.2016. Sen sijaan hän laittoi menestyksen puutteen yhteiskunnallisiin ja historiallisiin raameihin. Hänen ajatuksensa kulki suunnilleen näin: aiemmin urheilu tarjosi ahkeralle ja päättäväiselle nuorelle tien maineeseen ja suureen maailmaan. Samalla se tarjosi Suomelle tien tuntemattomasta rajamaasta muiden ihailemaksi kansakunnaksi.

Tänään kumpikaan kannustin ei toimi. Miksi lähteä tavoittelemaan mainetta ja kunniaa, kun asiat ovat suhteellisen hyvin niin henkilökohtaisella kuin kansallisella tasolla?

Harvardin yliopiston Michael Porter on jakanut kansantalouksien kehittymisen kolmeen vaiheeseen. Ne ovat raaka-aineperusteinen, investointiperusteinen ja innovaatioperusteinen. Suomessa elettiin metsistä ja pelloista toiseen maailmansotaan saakka. Sitten alkoi voimakkaiden teollisten investointien aika. 1990-luvulla siirryimme Nokian siivittämän innovaatioperusteiseen aikaan. Teoria siis toimii.

Mutta mitä tulee innovaatioperusteisen vaiheen jälkeen? Alamäki. Yhteiskunnat siirtyvät ”varallisuusperusteiseen vaiheeseen”. Ne alkavat nauttia edellisten sukupolvien töiden hedelmistä ja niiden kansallinen kilpailukyky kääntyy laskuun.

Tällä hetkellä Suomi toteuttaa Michael Porterin teoriaa innovaatiokeskeistä vaihetta seuraavasta alamäestä. Ongelma on siinä, että Suomi ei oikeasti ole siirtynyt varallisuuskeskeiseen vaiheeseen. Me vain kuvittelemme niin. Kun vertaamme suomalaisten perheiden, yritysten tai valtion varallisuutta Ruotsiin (puhumattakaan Norjasta, jossa Kojonkoski valmensi) huomaamme olevamme köyhiä kuin kirkon rotat. Meidän mahdollisuudet levätä laakereilla ovat paljon huonommat kuin Norjan, Ruotsin tai Sveitsin.

Mika Kojonkoski ehdottaa ratkaisuksi suomalaisen urheilun alamäkeen sitä, että huippu-urheilulle etsitään uusi rooli, joka sopii nykyiseen yhteiskunnalliseen kehitysvaiheeseen. Kojonkoski on väärässä.

Ratkaisu suomalaisen huippu-urheilun alamäkeen ei ole se, että urheilu sopeutuu yhteiskunnan nykyiseen kehitysvaiheeseen. Päinvastoin. Urheilun pitää kieltäytyä sopeutumasta life-style Suomeen. Sen pitää osoittaa, että sitkeys ja sisu ovat tärkeämpiä kuin hyvä fiilis. Urheilun näyttää mallia muulle yhteiskunnalle. Ei sopeutua siihen.

RIP – Professor George Schoolfield

Everything I know about decadence I learnt from Prof George Schoolfield.

This may be an odd way to start a note of remembrance of a great scholar who has recently passed away but it is true. I was one of those Yale students who took his famous course “Introduction to Decadence” in the 1980s and was duly impressed. I entered a new world. I read captivating books by Joris-Karl Huysmans, Leopold von Sacher-Masoch, Oscar Wilde, Max Beerbohm and, perhaps most importantly, I learnt about Finland’s Swedish-language literature.

Yes, I had to go all the way to New Haven to realise how fantastic Finland’s Swedish language literature is. Of course, I knew the great national poets – Runeberg and Topelius – who had transcended the Swedish-Finnish language barrier but it was Schoolfield who taught me to appreciate other great authors from Finland’s Swedish speaking minority.

Edith Södergran was a particular favourite of his. But he also had a great admiration for Elmer Diktonius, Sigrid Backman and Runar Schildt.

George Schoolfield’s interest in Finland’s Swedish language literature was based on his fascination with the aesthetics of decadence. A rose, he explained, is at its most beautiful just before it perishes. Since Finland’s Swedish minority had been shrinking for a hundred years, it was constantly living under the threat of extinction. This made its representatives aesthetically aware. This was the explanation for their artistic sensibilities. I do not know whether his explanation is right but I do know that Schoolfield himself was aesthetically and intellectually extremely aware. A man with great sensibilities. A great teacher.